Semmoiset pyhät

Menneen pääsiäisen ohjelmaa:
- kiirastorstaina kävin ystävien kanssa yökerhossa taivastelemassa nykynuorten vesirajaakin lyhyempiä mekkoja (miten ihmeessä ne voivatkin olla niin kamalan lyhyitä?)
- leivoin mustikkaisen juustokakun, josta vieläkin on puolet jäljellä, koska siitä tuli niin täyteläistä.
- kävelimme katsomaan kaverin rakennustyömaata, mutta kaveri ei ollut paikalla. Sillä reissulla puhkesivat naamaan ensimmäiset tummat pisamat
- kutsuimme miehen siskon perheineen polttamaan pääsiäiskokkoa, mutta puut olivat vielä liian märkiä. Joten savustimme pihaa pari tuntia, kiersimme tonttia ja haastattelimme pilkkijöitä. Kuulemma jää oli 30 senttiä paksua vielä, masentavaa. Grillasimme sitten takassa makkarat ja söimme sitä täyteläistä juustokakkua.
- sunnuntaina ajelimme autolla kaupunkiin ja takaisin, vuokrasimme videon ja juttelimme sattumalta tapaamiemme kavereiden kanssa. Toinen kavereiden isoista koirista pesi tyttären koko naaman yhdellä kielenlipaisulla
- kävelin meren jäälle, tytär leikki koirien kanssa ja minä istuin kivellä auringon kuumottaessa poskia. Pisamat vain lisääntyivät ja tummenivat
- en tehnyt mitään töihin liittyvää, iltaisin makoilin sohvalla ja luin viimeistä osaa sarjasta Täällä Pohjantähden alla. Oli kamalaa kun se loppui. Että elämä voikin mennä niin kuin se kirjassa meni. Ja vieläkin, vaikka elämä on muuttunut, niin perusrunko on sama: ihminen vanhenee, uudet tulevat tilalle, ja vaikka elämässä haluaa saavuttaa asioita ja nähdä lastensa kasvavan, ei silti olekaan onni olla se, joka jää viimeisenä paikalle kaikkia ja menneitä kaipaamaan. 
- ja vielä eilen illalla mietimme kuinka tähän taloon saisi parhaiten ympättyä vielä yhden makuuhuoneen, ja mausteeksi työhuoneen minulle. Tänään istuin taas ulkona auringossa ja aloin katsella talon toista reunaa: tontti on siellä paljon tylsempi ja rakentaisin mieluummin sinne päin, mutta ikkunoita pitäisi siirtää ja kattokin istuu väärin. Jospa kumminkin jollain lailla se onnistuisi. Kevättä ja energiaa selvästi suonissa, sitä uudelleensyntymisen taikaa.

Ja nyt seuraa kiukkuista tekstiä

Olipa kiva ilta eilen. Olen liittynyt erään yhdistyksen toimintaan, ja olin eilen ensimmäistä kertaa mukana sen kokouksessa. Että oli mukavaa ja pippurista seuraa. Sain kuulla asioita, jotka oikein kihelmöivät ja sisuunnuttavat muutoin kohtalaisen lauhkeaa sieluani. Että suomenkielinen toiminta ja pelkästään suomenkielen käyttö voivatkin sillä tavalla nostaa monilta kaikki karvat pystyyn. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni osana vähemmistöä, jonka kivenkovaan toivotaankin pysyvän hiljaisena vähemmistönä, ja nimenomaan hyvin hiljaisena.

Vaikka en ole kirkkoihminen, niin hiertää se silti kuin kivi kengässä, jos suomenkieliset eivät saa pitää suomenkielistä itsenäisyys- tai joulujumalanpalvelusta. Kyllä se monille on aika tärkeä paikka saada laulaa virsiä omalla äidinkielellään. Tai että kaupungin työpaikoilla, vaikkapa poliisissa, eivät kaksi suomenkielistä kollegaa saa puhua suomea keskenään, edes kahvihuoneessa. Mikä siinä oikein ketäkin pelottaa? Suomenlippuakin karsastetaan niin, että juhannuksena sillä liputtava on saanut lehdestä jälkeenpäin lukea herjaavia mielipidekirjoituksia. Ei ole tullut mieleen, että juhannuspäivänä vietetään Suomen lipun päivää? Meillä jo mies kihelmöi vahingonilosta, kun on päättänyt että ovenpieleen hommataan haarautuva tanko, johon mahtuu siniristilippukin. Sitä tulevan taivastelun määrää.

Asiakaspalveluammatissa, esimerkiksi sairaalassa, henkilökunta ei saa puhua suomea, vaikka kuulisi että asiakas on suomenkielinen, ellei asiakas itse tee kielenvaihtoon aloitetta. Mitenkäs asiakas uskaltaa semmoisen aloitteen tehdä, kun näkee rintapielestä, että Maija Meikäläinen puhuu minulle ruotsia, vaikka kuulee, että olen suomenkielinen. Voin tässä salaa kuiskata, että minä olen saanut lääkärin vastaanotolla pyytämättä palvelua suomeksi, ja helppo on varmaan kuvitella, että se tuntui älyttömän hyvältä. Voisin jopa sanoa, että helpompi oli kertoa oireista ihan omalla kielellä. Eräs kertoi semmoistakin tapahtuneen, että pankissa oli sanottu, että kuule, me ollaan nyt Ahvenanmaalla, ja täällä puhutaan ruotsia. Minä olen työskennellyt asiakaspalveluammatissa niin pitkään, että minuun on iskostunut lujaa ainakin yksi asia: asiakas ansaitsee parhaan mahdollisen palvelun. Siinä pankissa se opetus oli ilmeisesti jäänyt oppimatta. Taikka paikallisessa verohallinnossa, joka lähettää veroilmoituksenkin ruotsiksi. Onko suomenkielisen ilmoituksen kuoreen työntäminen paikallisen kielen riistoa, vai?

Tiedän ja ymmärrän, että tämä valtakunta on ruotsinkielinen. Mutta keneltä on pois jos täällä asuva haluaa käyttää äidinkieltään toisten suomenkielisten kanssa? Kuulemma 70-80-luvulla suomenkielisiä painostettiin puhumaan ruotsia omien lastensakin kanssa. Vielä nytkin puolitutut kummastelevat, kun kuulevat minun puhuvan suomea tyttären kanssa. Mitä ihmettä minä oman tyttöni kanssa ruotsiksi puhuisin? Seuraavan kerran kysäisen takaisin, että jos kysyjä itse muuttaisi omien lastensa kanssa ulkomaille, niin ihanko totta vaihtaisi kotikielenkin saman tien? Eikö kumminkin olisi kiva säilyttää oma äidinkieli käytössä, vai pitäisikö se vain heittää romukoppaan, sinne samaan missä itsekunnioitus jo lepäisi?

Aikuispiiri

Tytär täytti kaksi vuotta, hän on jo iso ja taitava. Puhalsi synttärimuffinssin päältä kynttilät, taputti ja huusi "kaksi!" Koko viikon posti kantoi paketteja manner-Suomesta, ja lauantaiksi kutsuttiin vieraita. Pyydettiin aamuksi ja iltapäiväksi, ja välissä koko perhe kävi keräämässä voimia sängyn pohjalta. Illalla lapset leikkivät posket punaisina ikkunalaudalta löytämällään kärpäsellä ja rakensivat sohvalla rupattelevien aikuisten väliin loputonta remontoimista vaativaa tyynymajaa, ja koko päivä oli ollut täynnä naurua, keskustelua, kakkua, lahjoja, kahvia ja keksejä, lisää naurua ja keskustelua. Minä sanoin miehelle sitten jälkeenpäin, että siinä sohvalla istuessani mietin, että on se onni, että ihmisellä on ystäviä. Sitä on muuttanut jonnekin, opetellut kielen ja tavat, raivannut oman reviirinsä ja omat paikkansa. On tavannut erilaisia ihmisiä, joista toisten kanssa on ruvennut viettämään aikaa, rakentanut ystävyyttä. Ja nyt, yhtenä iltana, kaikki perheelliset ystävät  tulevat meille, ollaan valmisteltu iltaa leipomalla, koristelemalla, siivoamalla, ja sitten sinä päivänä paistaa aurinko, aamulla ikkunaan ripustettujen ilmapallojen lävitse ja illalla koko huoneen kultaiseksi sävyttäen. Koko päivän kaikki ovat iloisia, juttelevat keskenään, nauravat ja puhuvat vakavia, seurustelevat ja ovat iloisia siitä, että ovat juuri siinä paikassa ja niiden ihmisten kanssa. Ja minä olen onnellinen että olen tullut ystäviksi kaikkien niiden kilttien ja hauskojen ihmisten kanssa. Että minä olen ansainnut kaikki ne vielä kaksi vuotta sitten tuntemattomat omaksi piirikseni, jota kutsun kotiini, joiden kanssa minulla on tuntikaupalla iloa ja onnea. Minun tyttäreni aikuispiiri, se on täynnä mahtavia ihmisiä. Mikä voisi olla parempaa.

Tuulta ja merisäätä

Tänään ehdottomasti parasta oli se, että vääntäydyin ulos ja metsään parin päivän flunssassa kärsimisen jälkeen. Nuhapaperia kului ja päässä humisi, mutta pulkka kulki kevyesti, aurinko paistoi lämpimästi mustan takin selkään, hanki oli vielä kaunis. Eilen hain vain kuusi laatikollista puita kuistille, kun tuuli niin kovasti että tytöllä kyyneleet vierivät poskilla.

Sitä mietin tänään kotiin kävellessämme, että kun asuin Helsingissä, niin vuodenajat ja ennen kaikkea säät yllättivät aina hassulla tavalla. Sitä kulki rutiineissaan, ja yhtäkkiä havahtui siihen, että kevät oli jo saapunut aika päiviä sitten - jossain syrjässä, hiukan jokapäiväisen bussipysäkkimatkan ulkopuolella, olivat milloin leskenlehdet kukassa tai puut silmuilla. Tai kun avasi oven, ja huomasi, että täällähän sataa, aivan kuin olisi asunut ikkunattomassa loukossa.

Täällä sää on mukana koko ajan, mistä johtuukaan? Jotenkin se hyppää vähän sisällekin (ehkä sen vuoksi, että vanhan puolen lattia ja katto ovat edelleen eristämättä), sillä kun tuulee, niin tulee ihan erilailla. Puu kaatuu pihassa, ja ne jotka selviävät kaatumatta, näyttävät juoksevan aitoja. Joka paikassa natisee ja laiturin vaijerit paukkuvat. Tai kun sataa, niin siitäkin pitää koko ajan lukua. Puhumattakaan auringosta - ovet on pidettävä kesällä auki, niin ei ole esteitä juosta ulos. Johtuuko se säiden mahtius siitä, kun ei ole ympärillä taloja vaimentamassa, vai onko se tuo meri. Tai kenties se onkin ikä. Eikö säähän kiinnitä sitä enemmän huomiota, mitä enemmän ikää kertyy? Vähän kuin me ystävämme kanssa olemme huomanneet, että ihan valehtelematta saatamme puhua pitkiä aikoja ja kiinnostuneina kaikista krempoista ja sairauksista, joita olemme sairastelleet. Ihan totta. Ja kerran viestittelimme jopa taloudenhoidollisista asioista, siitä mitä ei saa tiskata koneessa ja mitä joskus tulee kumminkin tiskattua. Ja sekin on taivaan tosi. Niin että ehkä sekin kulkee käsi kädessä, sää ja ikä.

Viestinlukijana

Yritän työskennellä, valmistella uutta, keskiviikkona alkavaa kurssia, kertoa hyvän ja huonon kuvituksen eroista, ja siitä, miten siihen ensimmäiseen tähdätään. Ajatukset kiertelevät muissa kerroksissa.

Olemme järjestämässä sekalaisen naisjoukon voimin polttareita ensi keväälle, ystävälle ja kaverille joka on menossa heinäkuussa naimisiin. Juuri kävin kurkkimassa ideoita joita jokainen omista kuopistaan on huudellut, ja siellä kaaso kirjoittaakin, että juhlapari on eronnut, ei tule häitä, ei polttareita. Ihan kuin potku mahaan, täystyrmäys. Minä täältä kaukaa yritän tavoittaa morsianta, joka ei vastaa puhelimeen, ei viestiinkään. Soitan yhteiselle ystävälle, joka ei tiedä sen parempaa. Naisjoukko muuttaa polttarit nopeasti päiväksi, joilla voitaisiin juhlistaa yksin jäänyttä. Mieli korventuu kun en tiedä mitä on tapahtunut ja miksi, ja pahinta on, että luulen ettei ystävänikään tiedä. Minulla on paha aavistus, että joku toinenkin on saanut täystyrmäyksen.

Joten tämän päivän positiivisuus nousee varmaan sieltä, kuinka kaikki onkin kuin hiuskarvan varassa: jos ei asioista puhuta, niin täystyrmäyksiä saa vääjäämättä ottaa vastaan. Yhtäkkiä omaa suhdetta arvostaa aivan ylimääräisin voimin, se kun on (kop, kop, koputan puuta) olemassa, ja siinä on toimiva puheyhteys. Se linja kannattaakin pitää kunnossa, silloin sen mahdollisen katkeamisen ainakin huomaa.

Kevättuulet tuntuvat aivan erilaisilta tämän uutisen jälkeen. Miltä tuntuu siellä Helsingin tuulissa ottaa ne yhtäkkiä vastaan aivan yksin? Miltä tuntuu peruuttaa hääpaikat ja unohtaa kaikki järjestelyt? Miltä tuntuu pakata pois toinen omasta elämästä? Miltä tuntuu aloittaa yksin? Varmaan ihan kivalta, jos itse saa sen päätöksen tehdä; erilaiselta, jos saa olla viestinlukija. Rutistuksia kaikille viestinlukijoille, se on aika rujo osa ottaa yhtäkkiä vastaan.

Koska kiitin viimeksi?

Tänä iltana olemme menossa tyttären kanssa yökylään kipeän ystäväni luo. Sain eilen viestin ja iltaohjelma meni uusiksi. Voin olla seurana kun ystävän puoliso on poissa, ja myös autoa ajavana turvana lapsille, jos yön tunteina käy jotain. Aina kun ajattelen ystävää, mietin näitä minun leppoisia onnenhetkiäni, jotka terveenä on niin helppo ottaa vastaan kevyesti, kuin itsestäänselvyyksinä.

Vaikkapa tämä oma talo, jonka jaksoin siivota aamulla. Tai auringonpaiste, jossa voin mennä kävelemään pulkan ja koiran kanssa niin pitkälle kuin mieli tekee, koska jaksan sellaistakin. Jumppa, jonka voin vetäistä kun tyttö nukkuu, ja saan siitä lämpimän, mukavan olon koko kroppaan. Ruoka, joka maistuu hyvältä eikä tule takaisin. Yöllä nukuttu uni, joka riittää koko päiväksi. Työ, jota jaksan tehdä, ja sen tekeminen antaa minulle voimaa ja iloa. Kevät ja kesä, jotka ovat tulossa, ja joita voin suunnitella. Ja kuitenkin melkeinpä päivittäin, vaikkapa vain nälän vuoksi, jaksan vetää pirulauta pienet kiukut pintaan, jostain aivan turhasta ja mitättömästä. Tunnen oloni kurjaksi ja kiittämättömäksi, melkeinpä sellaiseksi, jolle kohta joku voisi sanoa: olisit nauttinut silloin kun sitä riitti, ei se ollutkaan itsestäänselvyys.

Kotona

Pidimme lauantaina jälkiystävänpäiväiset. Kutsuimme kaksi ystäväpariskuntaa lapsineen syömään oikein kolmen ruokalajin illallisen. Sain kotiin kimpuittain ihania tulppaaneja - ensin kaksi kimppua mieheltä ja sitten vielä yhden kummaltakin pariskunnalta. Ilta oli oikein leppoisa ja ihana, syötiin mahamme kaarelle, lapset räjäyttivät lastenhuoneen puolessa minuutissa ylösalaisin, aikuiset istuivat tuntikausia pöydän ympärillä ja juttelivat: talonrakennuksesta, veneistä, lapsista, parisuhteesta, monikielisyydestä. Ajatella että kaikki pöydän ympärillä rakentavat taloa, yhden pariskunnan puolisoista vieläpä kumpikin omaa taloaan (he ovat päättäneet pitää suhteen romanttisella tasolla, ja asua erillään). Kun tontit ovat edullisia, ihan polkuhintaisia etelä-Suomen hintoihin nähden, niin oman talon voi rakentaa tavallinenkin tallaaja; ei tarvitse välttämättä olla miljonääri, maanperijä tai velkavankeudessa loppuikäänsä.

Täältä katsoen kummastuttaa, ettei useampi halua muuttaa tänne, toisaaltapäin katsottuna ymmärrän sen hyvin. On pelottavaa vaihtaa kieltä ja ympäristöä saarelle, jonne ei mene siltaa, vaan pakko on ottaa alle laiva tai lentokone, jotta pääsee kotiin. En minäkään ilman rakkautta ja kahden vuoden kyläilyä olisi uskaltanut. Nämä vietetyt kaksi vuotta ovat kertoneet minulle, että hyvä se oli, se ratkaisu. Ne ystävät, jotka ovat entisestä elämästä jääneet, ovat ne rakkaimmat. Nämä uudet, joita olen saanut, heitä en vaihtaisi pois. Tämä perhe ei olisi muualle syntynyt. Tällaista elämää en muualla voisi koskaan saavuttaa, enkä kadu päivääkään.

Tämän jälkiystävänpäivän kunniaksi kirjoitan ylös vielä lauantaina kehujen kera suihin hävinneen porkkanakakun ohjeen. Se on keittokirjasta, joka kannattaa hankkia: Anna Bergenström&Fanny Bergenström: "Under Valnötsträdet: goda idéer från vårt kök" (on ilmestynyt myös suomeksi).

MEHUKAS PORKKANAKAKKU (Morotskakan med stort M)

50-100 g saksanpähkinärouhetta (olen käyttänyt tilalla sekä rouhittuja pekaanipähkinöitä että keksinmuruja)
300 g raastettuja porkkanoita
3 dl sokeria, mieluusti puolet siitä fariinisokeria
0,5 tl suolaa
2 dl auringonkukkaöljyä (olen vaihtanut rypsiöljyyn)
3 munaa
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl bikarbonaattia
1 tl kanelia

Kuorrute:
400 g huoneenlämpöistä philadelphiajuustoa
1,5 dl siivilöityä tomusokeria
3-4 rkl sitruunamehua
(ensimmäisellä kerralla kuorrutetta tuli mielestäni liikaa, joten puolitin resptin määrät, ja mielestäni se on riittänyt hyvin. Yllä siis alkuperäisen reseptin mukaiset "tuplamäärät")

Aloita voitelemalla ja korppujauhottamalla pyöreä (halkaisijaltaan noin 22cm) kakkuvuoka, jossa on irtoava pohja. Pohjalle kannattaa leikata sopivan kokoinen leivinpaperipyörylä, silloin tarvitsee voidella vain reunat. Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen.
Rouhi pähkinät ja raasta kuoritut porkkanat. Vispaa öljyyn sokerit ja suola, vispaa sekaan yksi muna kerrallaan. Lisää seokseen pähkinärouhe ja porkkanaraaste, sekoita hyvin. Sekoita sitten keskenään kuivat aineet ja nostele seos taikinaan. Kaada taikina kakkuvuokaan, paista uunin keskitasolla 50-55 minuuttia.
Anna kakun jäähtyä, ja irrota se sitten vuoasta. Sekoita kuorrutteen ainesosat yhteen, levitä kuorrute kakun päälle.
Kakku on ehkä parhaimmillaan, kun se on saanut makustua vaikkapa seuraavaan päivään jääkaapissa.

Voimia keräämässä

Eikö talvi olekin mahtavaa aikaa? Talvella kaikki pysähtyy, menee piiloon kuorrutuksen alle. Osa-aikapessimisti minussa stressaa kesällä, kuinka aika kuluu niin nopeasti, eikä yksikään kaunis päivä saa kulua hukkaan. Kohta kesä on ohi ja päivät jo lyhentyvät, sanoo pessimisti jo juhannuksena, vaikka lämpimimmät viikot ovat vasta edessäpäin.

Talvella ei tarvitse stressata. Voimia saa kerätä hiljaa ja hissukseen, niinkuin hangenkin alla. Kesä on aina tulossa vasta, sitä kohti eletään (vaikka toisaalta kesää kohti eletään syksylläkin), eikä ollenkaan haittaa vaikka päivän viettäisi tekemättä yhtään mitään, olematta ollenkaan raittiissa ilmassa. Asia erikseen ovat kirkkaan aurinkoiset talvipäivät, jolloin pitäisi hiihtää tai ainakin kävellä jäällä. Tänään oli pilvinen päivä, joten ei ollut ollenkaan stressiä tehdä mitään. Siksi olikin ihan kivaa lähteä katsomaan paksuja, koskemattomia ojanpenkkoja. Paluumatkalla tuttu vilkutti autosta molemmilla käsillä, piruili kai minun käsiäni, joista toinen veti pulkkaa ja toisen päässä venkoili kaksi koiranturikkaa, joten jumissa siinä kahden köyden välissä oltiin.

Viimeiset terveiset

kuva Ann-Mari Rossäter

Olimme lauantaina miehen sukulaisen hautajaisissa. Pidän hautajaisista, vaikka se kuulostaa kierolta. Pidän niistä perinteistä ja kaavoista, joiden mukaan tilaisuus kulkee. Millaisilla vaatteilla tilaisuutta ja vainajaa kunnioitetaan, kuinka istutaan kirkossa, miten kukkienlaskussa toimitaan, minne asetutaan. En ole uskonnollinen enkä kuulu edes kirkkoon, mutta jotain syvää ja hengellistä on hautajaisten hartaudessa ja hiljaisuudessa. Jossain muualla vainajaa muistellaan juomalla, laulamalla ja juhlimalla, eikä siinä ole mitään väärää, se on hieno tapa muistaa poistunutta läheistä. Semmoisia hautajaisia voisi olla enemmän täällä pohjolassakin. Mutta on myös hienoa olla hiljaa ja rauhassa, itkeä, pukeutua mustiin, olla surullinen surullisella ja lohduttomalla tavalla. Niin, ettei lopuksi tarvitse olla iloinen, jos siltä ei tunnu.

Tytär oli mukana vaikka mies mietti ensin, häiritseekö lapsi muita osanottajia. Minun mielestäni lapsi tuo lohtua ja toivoa, kiinnekohdan jos sellaista tarvitsee. Tyttö oli aivan hissukseen kirkossa, sain kuiskutella kevyisiin hiuksiin ja ihmetellä katosta roikkuvia laivoja ja seinälle ripustettua tyttöä mekossa (Jeesuksella oli pitkät hiukset ja lannevaate). Muistotilaisuudessa moni vanha sukulainen kertoi kuinka vainaja oli pitänyt tytöstä ja varmasti ilahtunut siitä, että lapsi tuli vielä kerran käymään. Kun kävelimme autolle, tyttö lainasi itselleen seuraa, kun jäi meistä jälkeen. Astelivat hartaina ja vakavina polkua parkkipaikalle, charmikas herrasmies ja nuori seuralainen.

Knattegymppaa ja keittoa

Kuvat vuodelta 2009, veneretkeltä Helsinki-Jurmo-Maarianhamina

Koska olen onnistunut lukitsemaan kamerani ainokaisen muistikortin, en ota enää uusia kuvia. Pitäisi varmaan käydä valokuvausliikkeessä näyttämässä jumittunutta korttia. Muuten jää kaikki hetket tallentamatta.

Tämän päivän ilonhetki on illansuussa alkava Knattegympa, ainakin toivon että se täyttää odotukseni. Ohjaaja muisteli puhelimessa, että jumppa ei edes maksa mitään, joten ainakin kerran käydään katsomassa, onko se isompien lasten hommaa vai juuri meidän tulevien keskiviikkojen ilo.

Teidän iloksenne laitan tähän seuraksi muhevan kanakeiton ohjeen. Tämä on tosi hyvää, mies kehui vielä töissäkin kollegoilleen, että parasta kanakeittoa mitä on koskaan maistanut.

MAISTUVA KANAKEITTO

300-400g broilerinfileitä
1-2 sipulia
punainen paprika
monta valkosipulinkynttä
runsaasti öljyä paistamiseen
currya
kanelia
inkivääriä
cayennepippuria
keittoon sopivia juureksia, esim. porkkanaa, purjoa
maissia
1,5 l vettä
2 kanaliemikuutiota
n. 3 dl täysjyväriisiä, sellaista jolla on keittoaika noin 30 min
(tällä riisimäärällä keitosta tulee melkein kuin muhennosta)
150g tuorejuustoa (Creme Bonjour tms, valitse maku itse) (alkuperäisessä ohjeessa käytetään 100g sulatejuustoa)

Leikkaa kanafileet suupalan kokoisiksi kuutioiksi. Silppua sipuli, paloittele paprika ja juurekset, viipaloi valkosipulinkynnet ohuiksi viipaleiksi. Ruskista curry, kaneli, inkivääri ja cayennepippuri kattilassa runsaassa öljyssä, laita sitten sekaan valkosipuli, sipuli sekä paprika. Lisää niitä hetken kuullotettuasi kanakuutiot, anna niiden kypsyä käännellen runsaassa öljyssä. Lisää sen jälkeen vesi, (juurekset, jos käytät itse kuutioituja) sekä riisi. Anna kiehua hiljalleen noin 30 minuuttia, kunnes riisi on kypsää. (Jos käytät pakastevihanneksia, lisää ne keittämisen loppuvaiheessa). Lisää maissi sekä tuorejuusto, sekoita tasaiseksi.

Lady travel

Tänään olen ylpeydellä miettinyt tyttöäni: että onkin kivaa kun hän kasvaa ja kehittyy. Eilen tulimme Helsingistä kotiin ja mehän vietimme laivalla tyttöjen illan perinteisen kaavan mukaisesti. Ensin hytissä vaihdettiin vaatteita ja möyrittiin sängyssä, sitten käytiin ravintolassa syömässä navat ritiseviksi. Sen jälkeen tanssiravintolaan keikkumaan tuoleilla, ja siitä vielä kuuntelemaan melkein tyhjään musiikkibaariin trubaduuria. Oli hyvä esitys, taputettiin kilpaa ja toinen meistä jopa melkein tanssi pöydällä. Sieltä kävimme tax freesta ostamassa tuliaiskarkit kotiin, ja hyttissä otettiin kaiken kruunajaisiksi kuuma, pitkä suihku. Kaikki tämä hyvässä tempossa, lakanoiden välissä oltiin jo kahdeksalta. Eipä se uni silti silmään tullut, juttua lensi muutaman tunnin ajan, kuten kunnon pyjamabileisiin kuuluukin. Puhelu infosta herätti kymmentä vaille neljä aamuyöllä ja kotona oltiin viiden jälkeen. Unta jatkettiin kymmeneen asti, kuten kunnon dagen efteriin kuuluukin. Ihan täydellinen risteily, ja parasta oli se, että sen myötä päästiin taas kotikoloon nautiskelemaan.

Muistutusnippu muistamisesta

Kuva Marika Maijala

Kortti Leena Linnalaakso

Tänään korjasin kortit talteen ikkunalaudalta, tähteä en ota ikkunasta. Olkoon puolestani valkoinen kaamostähti kunnes kevät koittaa. Mietin joulukortteja, säästän ne kaikki tyttären laatikkoon. Sain niitä paljon vähemmän kuin lähetin, ensi vuonna lähetän saman verran kuin tähänkin asti, mutta sillä erotuksella että ennen joulunaikaa muistan ilmoittaa osoitteeni kaikille. Sen siitä saa kun huolettomana elelee. Tai enpä tiedä johtuiko korttien vähyys siitäkään. Moni sanoi jättäneensä postittamiset tältä vuodelta, sellaisetkin ystävät jotka ovat tähän asti tehneet kortit käsin. Minäkin jätin muutama vuosi sitten välistä, kun elämä oli kallellaan ja vähän pois raiteiltaankin, ja oli se helpotus silloin. Nyt en olisi jättänyt väliin kun talkoilla teimme. Ja jokainen vastaanotettu lämmittää mieltä enemmän kuin viisi lähetettyä. Joten se oli tämän päivän vitamiini, huomisen ilo on haettava muualta, kun ne ovat nyt lakaistu pois kevään tieltä!

Aurinko

 

Parasta tässä päivässä on auringonpaiste. Se on upeaa ja keltaista, hangen varjot kauniin sinisiä. Kun tyttö herää, mennään ulos. Eilen olimme ystävän, lapsien ja koirien kanssa jäällä pulkkinemme, aurinko lämmitti ja ilma oli tuuleton ja säkenöivä. Ensi kerralla otamme eväät mukaan, nyt teimme eväättömän retken horisontin saareen. On ihanaa olla aikuinen, vetää pulkkaa ja vastailla kysymyksiin, suunnitella eväsretkeä, jutella aikuisten juttuja, pukea lapset talvivarusteisiin ja kävellä minne halu vie.

Ja ps. vielä semmoinen juttu, että eilen tuli huomattua, että kello viisi illalla maisema ei ole enää pilkkopimeä, vaan vasta alkua siniselle hämärälle. Kevättä kohti mennään.

Joutsenlaulu

Va

Parasta eilisessä olivat joutsenet. (Harmi ettei ollut kameraa matkassa.) Olimme tytön kanssa ystävällä kylässä, vedin pulkan lautalle ja ajeltiin toiselle puolelle vettä. Oi kuinka kaunis sää oli koko päivän, takaisin tullessa vesi lainehti tummanharmaana ja sinisenä peilinä jään vieressä, ja meidän kotikalliot kurkistivat mustina paksujen kinosten alta. Aivan kuin Muumilaakson talvessa: puuterinpehmeä, valkoinen, koskematon vuori ja siellä alla musta kivi. Jään reunassa kellotteli kolmetoista joutsenta, valkoisia ja harmaita. Se maiseman kauneus antoi oudolla tavalla toivoa ystävän pelottavassa tilanteessa, kovassa sairaudessa ja epätietoisuudessa. Tänään vieläkin kauniimmassa, kuulaammassa säässä mies laski joutsenia jään reunassa jo kaksikymmentä. Ehkä se on suorassa linjassa toivon kanssa, on hyvä ajatella niin.

Haaveita ja tarkkailua

Tämä aamun onni tulee hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Tänään koti tuntuu aivan omalta. Olen yksin kotona tyttären kanssa, mies kokeilee työntekoa, toivon että jaksaa kauemmin kuin päivän tai pari. Kun tyttö meni nukkumaan, laitoin takkaan tulen, nostelin painoja, samalla katselin pintoja huoneessa. Kun katse kiertää kattopalkeista muuriin, rapattuun valkeaan seinään, lattian tummiin syihin, takan edustan kiviin, rauhoitun ja tulen onnelliseksi. Senkö vuoksi, että huone on nätti, vai koska me olemme yhdessä ne kaikki asiat päättäneet ja rakentaneet? Sitten henkäys osui kattolamppuun ja se helähti ilmavirrassa. Kuulosti aivan jäiden ääneltä keväällä, muumilaakson talviselta uimamajalta. Mikä onnentunne siitä että kevät saapuu vääjäämättä.

Ja sitten vielä satuin katsomaan ulos ikkunasta. Jäällä istui merikotka. Kiikarilla näkyi tarkkaileva katse ja pään kääntely. Se istui ja katseli lauttaa. Mietin että on jännää kuinka ne tapaavat istuskella tässä, missä on ihmisiä. Sitten tajusin, ettei sitä kukaan koskaan ole lautalta häirinnyt. Ja mitä meidän paikalla on ollut? Pieni kalastajamökki. Sille on aivan sama, mikä tönö tässä kalliolla kenottaa. Sulan vieressä on jatkuvasti merilintuja, niitä se tarkkailee. Mitä se minusta. Minä siitä enemmän haltioidun kuin mitä se koskaan minusta tulee välittämään. Tuntuu hyvältä etten häiritse.

Mikä lahja!

Aloin muistella erästä kirjaa, jonka omistan. Se on vain semmoinen kirja, johon on kirjattu ylös kaikkia mahdollisia positiivisia asioita, joihin kirjoittaja on törmännyt tai joita hän on kokenut. Sitä kirjaa on kiva selailla, sitä lukiessa tulee hyvälle tuulelle. Asiat ovat aivan yksinkertaisia, vaikkapa vaaleanpunainen kahvikuppi tai vaikkapa se hetki, kun meri on niin usvainen, että horisonttia ei erota taivaan ja merenpinnan väliltä. Ajattelin sitä kirjaa kun ajattelin tätä minun kirjoittamistani.

Jospa kirjoittaisin ylös kaikkia niitä positiivisia asioita, joita saan kokea. Eikö siitä syntyisi mukava ilopankki, ihan vaikka minulle itselleni luettavaksi?

Tämän kirjoituksen iloinen asia oli ne yli viisikymmentä kirjaa, jotka sain eräältä rouvalta. Meillä on yhteinen tuttu, ja hänen kellarinsiivouksensa ja minun kuvakirjakeräilyni kohtasivat eräällä parkkipaikalla. Voi mikä aarre! Aivan lukemattomia kirjoja, minun lapsuudestani ja uudempia. Tytärkin tuli aivan hulluksi, juoksi aina uuden kirjan kanssa syliin, avattiin kirja, ja hän nappasi sen takaisin huutaen "loppu!" ja haki tilalle uuden. Mies sanoi että siinä meillä on lapsi, joka omistaa varmaan eniten kuvakirjoja ties millä säteellä. Kyllä niitä muutama sata jo on. Tästä kirja-aarteesta olen niin iloinen, etten edes tajua.

Kiusa

Miehen pitkä sairasloma on päättynyt, ja minä palaan lumoavan rauhallisista pyhistä, joita saimme viettää hiljaa hissutellen koko perhe yhdessä, tähän yksinäisempään arkeen - ja heti hakeudun koneelle ja näppäilemään.

Joulun ympärys tuntui kiireettömältä, vaikka olimme joulunpyhät minun lapsuudenperheeni luona. Se, että koko perhe on jatkuvasti koolla, vieläpä niin kauan että jäljellä olevien päivien laskeminen unohtuu, rentouttaa aivan huiman paljon. Isä ja tytär köllivät sohvalla, minä pääsin yksin jouluostoksille ja kirpputorille. Koko ajan luona oli toinen aikuinen, jonka kanssa keskustella, haaveilla ja katsella lapsen leikkejä. Autokin pakattiin joulumatkalle stressaamatta, jouluna vain oltiin, minä pääsin tapaamaan kaikkia sukulaisia. Vaikka mies oli hirveän väsynyt ja kroppaa särki jatkuvasti, hän nautti olostaan. Tytär hakeutui usein isän kainaloiseen, oppi jopa nimeämään paikan syli. Päiviin tuli jatkuvuutta. Vaikka toinen vanhemmista nukkui jonain aamuna myöhempään, koko päivä ei tuntunut menetetyltä, kun edessä oli uusiakin aamuja.

Nyt odottelen, miten pitkälle levolla tienattu jaksaminen kestää, koska sairaslomaa pitää jatkaa vai ollaanko jo paremman puolella. Hassua kuinka sitä voi kokea huonoa omaatuntoa sairastamisestaan, vaikka työnantajakin kannustaa jäämään kotiin. Katselimme tytön kanssa kuvakirjaa, jonka yhdessä kuvassa ihminen makaa peiton alla sängyssä, näkyvissä on vain nenänpää ja hiustupsu. Tytär osoitti hahmoa ja sanoi isi. Isihän nukkuu koko ajan, ja jos ei nuku, lepää sohvalla. Minä en suostu potemaan vieressä huonoa omaatuntoa, toivon vain että olo paranee. Ehkä sitten joskus isi jaksaa työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin muutakin kuin levätä.