Tänä iltana olemme menossa tyttären kanssa yökylään kipeän ystäväni luo. Sain eilen viestin ja iltaohjelma meni uusiksi. Voin olla seurana kun ystävän puoliso on poissa, ja myös autoa ajavana turvana lapsille, jos yön tunteina käy jotain. Aina kun ajattelen ystävää, mietin näitä minun leppoisia onnenhetkiäni, jotka terveenä on niin helppo ottaa vastaan kevyesti, kuin itsestäänselvyyksinä.
Vaikkapa tämä oma talo, jonka jaksoin siivota aamulla. Tai auringonpaiste, jossa voin mennä kävelemään pulkan ja koiran kanssa niin pitkälle kuin mieli tekee, koska jaksan sellaistakin. Jumppa, jonka voin vetäistä kun tyttö nukkuu, ja saan siitä lämpimän, mukavan olon koko kroppaan. Ruoka, joka maistuu hyvältä eikä tule takaisin. Yöllä nukuttu uni, joka riittää koko päiväksi. Työ, jota jaksan tehdä, ja sen tekeminen antaa minulle voimaa ja iloa. Kevät ja kesä, jotka ovat tulossa, ja joita voin suunnitella. Ja kuitenkin melkeinpä päivittäin, vaikkapa vain nälän vuoksi, jaksan vetää pirulauta pienet kiukut pintaan, jostain aivan turhasta ja mitättömästä. Tunnen oloni kurjaksi ja kiittämättömäksi, melkeinpä sellaiseksi, jolle kohta joku voisi sanoa: olisit nauttinut silloin kun sitä riitti, ei se ollutkaan itsestäänselvyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti