Yritän työskennellä, valmistella uutta, keskiviikkona alkavaa kurssia, kertoa hyvän ja huonon kuvituksen eroista, ja siitä, miten siihen ensimmäiseen tähdätään. Ajatukset kiertelevät muissa kerroksissa.
Olemme järjestämässä sekalaisen naisjoukon voimin polttareita ensi keväälle, ystävälle ja kaverille joka on menossa heinäkuussa naimisiin. Juuri kävin kurkkimassa ideoita joita jokainen omista kuopistaan on huudellut, ja siellä kaaso kirjoittaakin, että juhlapari on eronnut, ei tule häitä, ei polttareita. Ihan kuin potku mahaan, täystyrmäys. Minä täältä kaukaa yritän tavoittaa morsianta, joka ei vastaa puhelimeen, ei viestiinkään. Soitan yhteiselle ystävälle, joka ei tiedä sen parempaa. Naisjoukko muuttaa polttarit nopeasti päiväksi, joilla voitaisiin juhlistaa yksin jäänyttä. Mieli korventuu kun en tiedä mitä on tapahtunut ja miksi, ja pahinta on, että luulen ettei ystävänikään tiedä. Minulla on paha aavistus, että joku toinenkin on saanut täystyrmäyksen.
Joten tämän päivän positiivisuus nousee varmaan sieltä, kuinka kaikki onkin kuin hiuskarvan varassa: jos ei asioista puhuta, niin täystyrmäyksiä saa vääjäämättä ottaa vastaan. Yhtäkkiä omaa suhdetta arvostaa aivan ylimääräisin voimin, se kun on (kop, kop, koputan puuta) olemassa, ja siinä on toimiva puheyhteys. Se linja kannattaakin pitää kunnossa, silloin sen mahdollisen katkeamisen ainakin huomaa.
Kevättuulet tuntuvat aivan erilaisilta tämän uutisen jälkeen. Miltä tuntuu siellä Helsingin tuulissa ottaa ne yhtäkkiä vastaan aivan yksin? Miltä tuntuu peruuttaa hääpaikat ja unohtaa kaikki järjestelyt? Miltä tuntuu pakata pois toinen omasta elämästä? Miltä tuntuu aloittaa yksin? Varmaan ihan kivalta, jos itse saa sen päätöksen tehdä; erilaiselta, jos saa olla viestinlukija. Rutistuksia kaikille viestinlukijoille, se on aika rujo osa ottaa yhtäkkiä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti