Tänään ehdottomasti parasta oli se, että vääntäydyin ulos ja metsään parin päivän flunssassa kärsimisen jälkeen. Nuhapaperia kului ja päässä humisi, mutta pulkka kulki kevyesti, aurinko paistoi lämpimästi mustan takin selkään, hanki oli vielä kaunis. Eilen hain vain kuusi laatikollista puita kuistille, kun tuuli niin kovasti että tytöllä kyyneleet vierivät poskilla.
Sitä mietin tänään kotiin kävellessämme, että kun asuin Helsingissä, niin vuodenajat ja ennen kaikkea säät yllättivät aina hassulla tavalla. Sitä kulki rutiineissaan, ja yhtäkkiä havahtui siihen, että kevät oli jo saapunut aika päiviä sitten - jossain syrjässä, hiukan jokapäiväisen bussipysäkkimatkan ulkopuolella, olivat milloin leskenlehdet kukassa tai puut silmuilla. Tai kun avasi oven, ja huomasi, että täällähän sataa, aivan kuin olisi asunut ikkunattomassa loukossa.
Täällä sää on mukana koko ajan, mistä johtuukaan? Jotenkin se hyppää vähän sisällekin (ehkä sen vuoksi, että vanhan puolen lattia ja katto ovat edelleen eristämättä), sillä kun tuulee, niin tulee ihan erilailla. Puu kaatuu pihassa, ja ne jotka selviävät kaatumatta, näyttävät juoksevan aitoja. Joka paikassa natisee ja laiturin vaijerit paukkuvat. Tai kun sataa, niin siitäkin pitää koko ajan lukua. Puhumattakaan auringosta - ovet on pidettävä kesällä auki, niin ei ole esteitä juosta ulos. Johtuuko se säiden mahtius siitä, kun ei ole ympärillä taloja vaimentamassa, vai onko se tuo meri. Tai kenties se onkin ikä. Eikö säähän kiinnitä sitä enemmän huomiota, mitä enemmän ikää kertyy? Vähän kuin me ystävämme kanssa olemme huomanneet, että ihan valehtelematta saatamme puhua pitkiä aikoja ja kiinnostuneina kaikista krempoista ja sairauksista, joita olemme sairastelleet. Ihan totta. Ja kerran viestittelimme jopa taloudenhoidollisista asioista, siitä mitä ei saa tiskata koneessa ja mitä joskus tulee kumminkin tiskattua. Ja sekin on taivaan tosi. Niin että ehkä sekin kulkee käsi kädessä, sää ja ikä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti