Olipa kiva ilta eilen. Olen liittynyt erään yhdistyksen toimintaan, ja olin eilen ensimmäistä kertaa mukana sen kokouksessa. Että oli mukavaa ja pippurista seuraa. Sain kuulla asioita, jotka oikein kihelmöivät ja sisuunnuttavat muutoin kohtalaisen lauhkeaa sieluani. Että suomenkielinen toiminta ja pelkästään suomenkielen käyttö voivatkin sillä tavalla nostaa monilta kaikki karvat pystyyn. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni osana vähemmistöä, jonka kivenkovaan toivotaankin pysyvän hiljaisena vähemmistönä, ja nimenomaan hyvin hiljaisena.
Vaikka en ole kirkkoihminen, niin hiertää se silti kuin kivi kengässä, jos suomenkieliset eivät saa pitää suomenkielistä itsenäisyys- tai joulujumalanpalvelusta. Kyllä se monille on aika tärkeä paikka saada laulaa virsiä omalla äidinkielellään. Tai että kaupungin työpaikoilla, vaikkapa poliisissa, eivät kaksi suomenkielistä kollegaa saa puhua suomea keskenään, edes kahvihuoneessa. Mikä siinä oikein ketäkin pelottaa? Suomenlippuakin karsastetaan niin, että juhannuksena sillä liputtava on saanut lehdestä jälkeenpäin lukea herjaavia mielipidekirjoituksia. Ei ole tullut mieleen, että juhannuspäivänä vietetään Suomen lipun päivää? Meillä jo mies kihelmöi vahingonilosta, kun on päättänyt että ovenpieleen hommataan haarautuva tanko, johon mahtuu siniristilippukin. Sitä tulevan taivastelun määrää.
Asiakaspalveluammatissa, esimerkiksi sairaalassa, henkilökunta ei saa puhua suomea, vaikka kuulisi että asiakas on suomenkielinen, ellei asiakas itse tee kielenvaihtoon aloitetta. Mitenkäs asiakas uskaltaa semmoisen aloitteen tehdä, kun näkee rintapielestä, että Maija Meikäläinen puhuu minulle ruotsia, vaikka kuulee, että olen suomenkielinen. Voin tässä salaa kuiskata, että minä olen saanut lääkärin vastaanotolla pyytämättä palvelua suomeksi, ja helppo on varmaan kuvitella, että se tuntui älyttömän hyvältä. Voisin jopa sanoa, että helpompi oli kertoa oireista ihan omalla kielellä. Eräs kertoi semmoistakin tapahtuneen, että pankissa oli sanottu, että kuule, me ollaan nyt Ahvenanmaalla, ja täällä puhutaan ruotsia. Minä olen työskennellyt asiakaspalveluammatissa niin pitkään, että minuun on iskostunut lujaa ainakin yksi asia: asiakas ansaitsee parhaan mahdollisen palvelun. Siinä pankissa se opetus oli ilmeisesti jäänyt oppimatta. Taikka paikallisessa verohallinnossa, joka lähettää veroilmoituksenkin ruotsiksi. Onko suomenkielisen ilmoituksen kuoreen työntäminen paikallisen kielen riistoa, vai?
Tiedän ja ymmärrän, että tämä valtakunta on ruotsinkielinen. Mutta keneltä on pois jos täällä asuva haluaa käyttää äidinkieltään toisten suomenkielisten kanssa? Kuulemma 70-80-luvulla suomenkielisiä painostettiin puhumaan ruotsia omien lastensakin kanssa. Vielä nytkin puolitutut kummastelevat, kun kuulevat minun puhuvan suomea tyttären kanssa. Mitä ihmettä minä oman tyttöni kanssa ruotsiksi puhuisin? Seuraavan kerran kysäisen takaisin, että jos kysyjä itse muuttaisi omien lastensa kanssa ulkomaille, niin ihanko totta vaihtaisi kotikielenkin saman tien? Eikö kumminkin olisi kiva säilyttää oma äidinkieli käytössä, vai pitäisikö se vain heittää romukoppaan, sinne samaan missä itsekunnioitus jo lepäisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti