Semmoiset pyhät

Menneen pääsiäisen ohjelmaa:
- kiirastorstaina kävin ystävien kanssa yökerhossa taivastelemassa nykynuorten vesirajaakin lyhyempiä mekkoja (miten ihmeessä ne voivatkin olla niin kamalan lyhyitä?)
- leivoin mustikkaisen juustokakun, josta vieläkin on puolet jäljellä, koska siitä tuli niin täyteläistä.
- kävelimme katsomaan kaverin rakennustyömaata, mutta kaveri ei ollut paikalla. Sillä reissulla puhkesivat naamaan ensimmäiset tummat pisamat
- kutsuimme miehen siskon perheineen polttamaan pääsiäiskokkoa, mutta puut olivat vielä liian märkiä. Joten savustimme pihaa pari tuntia, kiersimme tonttia ja haastattelimme pilkkijöitä. Kuulemma jää oli 30 senttiä paksua vielä, masentavaa. Grillasimme sitten takassa makkarat ja söimme sitä täyteläistä juustokakkua.
- sunnuntaina ajelimme autolla kaupunkiin ja takaisin, vuokrasimme videon ja juttelimme sattumalta tapaamiemme kavereiden kanssa. Toinen kavereiden isoista koirista pesi tyttären koko naaman yhdellä kielenlipaisulla
- kävelin meren jäälle, tytär leikki koirien kanssa ja minä istuin kivellä auringon kuumottaessa poskia. Pisamat vain lisääntyivät ja tummenivat
- en tehnyt mitään töihin liittyvää, iltaisin makoilin sohvalla ja luin viimeistä osaa sarjasta Täällä Pohjantähden alla. Oli kamalaa kun se loppui. Että elämä voikin mennä niin kuin se kirjassa meni. Ja vieläkin, vaikka elämä on muuttunut, niin perusrunko on sama: ihminen vanhenee, uudet tulevat tilalle, ja vaikka elämässä haluaa saavuttaa asioita ja nähdä lastensa kasvavan, ei silti olekaan onni olla se, joka jää viimeisenä paikalle kaikkia ja menneitä kaipaamaan. 
- ja vielä eilen illalla mietimme kuinka tähän taloon saisi parhaiten ympättyä vielä yhden makuuhuoneen, ja mausteeksi työhuoneen minulle. Tänään istuin taas ulkona auringossa ja aloin katsella talon toista reunaa: tontti on siellä paljon tylsempi ja rakentaisin mieluummin sinne päin, mutta ikkunoita pitäisi siirtää ja kattokin istuu väärin. Jospa kumminkin jollain lailla se onnistuisi. Kevättä ja energiaa selvästi suonissa, sitä uudelleensyntymisen taikaa.

Ja nyt seuraa kiukkuista tekstiä

Olipa kiva ilta eilen. Olen liittynyt erään yhdistyksen toimintaan, ja olin eilen ensimmäistä kertaa mukana sen kokouksessa. Että oli mukavaa ja pippurista seuraa. Sain kuulla asioita, jotka oikein kihelmöivät ja sisuunnuttavat muutoin kohtalaisen lauhkeaa sieluani. Että suomenkielinen toiminta ja pelkästään suomenkielen käyttö voivatkin sillä tavalla nostaa monilta kaikki karvat pystyyn. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni osana vähemmistöä, jonka kivenkovaan toivotaankin pysyvän hiljaisena vähemmistönä, ja nimenomaan hyvin hiljaisena.

Vaikka en ole kirkkoihminen, niin hiertää se silti kuin kivi kengässä, jos suomenkieliset eivät saa pitää suomenkielistä itsenäisyys- tai joulujumalanpalvelusta. Kyllä se monille on aika tärkeä paikka saada laulaa virsiä omalla äidinkielellään. Tai että kaupungin työpaikoilla, vaikkapa poliisissa, eivät kaksi suomenkielistä kollegaa saa puhua suomea keskenään, edes kahvihuoneessa. Mikä siinä oikein ketäkin pelottaa? Suomenlippuakin karsastetaan niin, että juhannuksena sillä liputtava on saanut lehdestä jälkeenpäin lukea herjaavia mielipidekirjoituksia. Ei ole tullut mieleen, että juhannuspäivänä vietetään Suomen lipun päivää? Meillä jo mies kihelmöi vahingonilosta, kun on päättänyt että ovenpieleen hommataan haarautuva tanko, johon mahtuu siniristilippukin. Sitä tulevan taivastelun määrää.

Asiakaspalveluammatissa, esimerkiksi sairaalassa, henkilökunta ei saa puhua suomea, vaikka kuulisi että asiakas on suomenkielinen, ellei asiakas itse tee kielenvaihtoon aloitetta. Mitenkäs asiakas uskaltaa semmoisen aloitteen tehdä, kun näkee rintapielestä, että Maija Meikäläinen puhuu minulle ruotsia, vaikka kuulee, että olen suomenkielinen. Voin tässä salaa kuiskata, että minä olen saanut lääkärin vastaanotolla pyytämättä palvelua suomeksi, ja helppo on varmaan kuvitella, että se tuntui älyttömän hyvältä. Voisin jopa sanoa, että helpompi oli kertoa oireista ihan omalla kielellä. Eräs kertoi semmoistakin tapahtuneen, että pankissa oli sanottu, että kuule, me ollaan nyt Ahvenanmaalla, ja täällä puhutaan ruotsia. Minä olen työskennellyt asiakaspalveluammatissa niin pitkään, että minuun on iskostunut lujaa ainakin yksi asia: asiakas ansaitsee parhaan mahdollisen palvelun. Siinä pankissa se opetus oli ilmeisesti jäänyt oppimatta. Taikka paikallisessa verohallinnossa, joka lähettää veroilmoituksenkin ruotsiksi. Onko suomenkielisen ilmoituksen kuoreen työntäminen paikallisen kielen riistoa, vai?

Tiedän ja ymmärrän, että tämä valtakunta on ruotsinkielinen. Mutta keneltä on pois jos täällä asuva haluaa käyttää äidinkieltään toisten suomenkielisten kanssa? Kuulemma 70-80-luvulla suomenkielisiä painostettiin puhumaan ruotsia omien lastensakin kanssa. Vielä nytkin puolitutut kummastelevat, kun kuulevat minun puhuvan suomea tyttären kanssa. Mitä ihmettä minä oman tyttöni kanssa ruotsiksi puhuisin? Seuraavan kerran kysäisen takaisin, että jos kysyjä itse muuttaisi omien lastensa kanssa ulkomaille, niin ihanko totta vaihtaisi kotikielenkin saman tien? Eikö kumminkin olisi kiva säilyttää oma äidinkieli käytössä, vai pitäisikö se vain heittää romukoppaan, sinne samaan missä itsekunnioitus jo lepäisi?

Aikuispiiri

Tytär täytti kaksi vuotta, hän on jo iso ja taitava. Puhalsi synttärimuffinssin päältä kynttilät, taputti ja huusi "kaksi!" Koko viikon posti kantoi paketteja manner-Suomesta, ja lauantaiksi kutsuttiin vieraita. Pyydettiin aamuksi ja iltapäiväksi, ja välissä koko perhe kävi keräämässä voimia sängyn pohjalta. Illalla lapset leikkivät posket punaisina ikkunalaudalta löytämällään kärpäsellä ja rakensivat sohvalla rupattelevien aikuisten väliin loputonta remontoimista vaativaa tyynymajaa, ja koko päivä oli ollut täynnä naurua, keskustelua, kakkua, lahjoja, kahvia ja keksejä, lisää naurua ja keskustelua. Minä sanoin miehelle sitten jälkeenpäin, että siinä sohvalla istuessani mietin, että on se onni, että ihmisellä on ystäviä. Sitä on muuttanut jonnekin, opetellut kielen ja tavat, raivannut oman reviirinsä ja omat paikkansa. On tavannut erilaisia ihmisiä, joista toisten kanssa on ruvennut viettämään aikaa, rakentanut ystävyyttä. Ja nyt, yhtenä iltana, kaikki perheelliset ystävät  tulevat meille, ollaan valmisteltu iltaa leipomalla, koristelemalla, siivoamalla, ja sitten sinä päivänä paistaa aurinko, aamulla ikkunaan ripustettujen ilmapallojen lävitse ja illalla koko huoneen kultaiseksi sävyttäen. Koko päivän kaikki ovat iloisia, juttelevat keskenään, nauravat ja puhuvat vakavia, seurustelevat ja ovat iloisia siitä, että ovat juuri siinä paikassa ja niiden ihmisten kanssa. Ja minä olen onnellinen että olen tullut ystäviksi kaikkien niiden kilttien ja hauskojen ihmisten kanssa. Että minä olen ansainnut kaikki ne vielä kaksi vuotta sitten tuntemattomat omaksi piirikseni, jota kutsun kotiini, joiden kanssa minulla on tuntikaupalla iloa ja onnea. Minun tyttäreni aikuispiiri, se on täynnä mahtavia ihmisiä. Mikä voisi olla parempaa.

Tuulta ja merisäätä

Tänään ehdottomasti parasta oli se, että vääntäydyin ulos ja metsään parin päivän flunssassa kärsimisen jälkeen. Nuhapaperia kului ja päässä humisi, mutta pulkka kulki kevyesti, aurinko paistoi lämpimästi mustan takin selkään, hanki oli vielä kaunis. Eilen hain vain kuusi laatikollista puita kuistille, kun tuuli niin kovasti että tytöllä kyyneleet vierivät poskilla.

Sitä mietin tänään kotiin kävellessämme, että kun asuin Helsingissä, niin vuodenajat ja ennen kaikkea säät yllättivät aina hassulla tavalla. Sitä kulki rutiineissaan, ja yhtäkkiä havahtui siihen, että kevät oli jo saapunut aika päiviä sitten - jossain syrjässä, hiukan jokapäiväisen bussipysäkkimatkan ulkopuolella, olivat milloin leskenlehdet kukassa tai puut silmuilla. Tai kun avasi oven, ja huomasi, että täällähän sataa, aivan kuin olisi asunut ikkunattomassa loukossa.

Täällä sää on mukana koko ajan, mistä johtuukaan? Jotenkin se hyppää vähän sisällekin (ehkä sen vuoksi, että vanhan puolen lattia ja katto ovat edelleen eristämättä), sillä kun tuulee, niin tulee ihan erilailla. Puu kaatuu pihassa, ja ne jotka selviävät kaatumatta, näyttävät juoksevan aitoja. Joka paikassa natisee ja laiturin vaijerit paukkuvat. Tai kun sataa, niin siitäkin pitää koko ajan lukua. Puhumattakaan auringosta - ovet on pidettävä kesällä auki, niin ei ole esteitä juosta ulos. Johtuuko se säiden mahtius siitä, kun ei ole ympärillä taloja vaimentamassa, vai onko se tuo meri. Tai kenties se onkin ikä. Eikö säähän kiinnitä sitä enemmän huomiota, mitä enemmän ikää kertyy? Vähän kuin me ystävämme kanssa olemme huomanneet, että ihan valehtelematta saatamme puhua pitkiä aikoja ja kiinnostuneina kaikista krempoista ja sairauksista, joita olemme sairastelleet. Ihan totta. Ja kerran viestittelimme jopa taloudenhoidollisista asioista, siitä mitä ei saa tiskata koneessa ja mitä joskus tulee kumminkin tiskattua. Ja sekin on taivaan tosi. Niin että ehkä sekin kulkee käsi kädessä, sää ja ikä.

Viestinlukijana

Yritän työskennellä, valmistella uutta, keskiviikkona alkavaa kurssia, kertoa hyvän ja huonon kuvituksen eroista, ja siitä, miten siihen ensimmäiseen tähdätään. Ajatukset kiertelevät muissa kerroksissa.

Olemme järjestämässä sekalaisen naisjoukon voimin polttareita ensi keväälle, ystävälle ja kaverille joka on menossa heinäkuussa naimisiin. Juuri kävin kurkkimassa ideoita joita jokainen omista kuopistaan on huudellut, ja siellä kaaso kirjoittaakin, että juhlapari on eronnut, ei tule häitä, ei polttareita. Ihan kuin potku mahaan, täystyrmäys. Minä täältä kaukaa yritän tavoittaa morsianta, joka ei vastaa puhelimeen, ei viestiinkään. Soitan yhteiselle ystävälle, joka ei tiedä sen parempaa. Naisjoukko muuttaa polttarit nopeasti päiväksi, joilla voitaisiin juhlistaa yksin jäänyttä. Mieli korventuu kun en tiedä mitä on tapahtunut ja miksi, ja pahinta on, että luulen ettei ystävänikään tiedä. Minulla on paha aavistus, että joku toinenkin on saanut täystyrmäyksen.

Joten tämän päivän positiivisuus nousee varmaan sieltä, kuinka kaikki onkin kuin hiuskarvan varassa: jos ei asioista puhuta, niin täystyrmäyksiä saa vääjäämättä ottaa vastaan. Yhtäkkiä omaa suhdetta arvostaa aivan ylimääräisin voimin, se kun on (kop, kop, koputan puuta) olemassa, ja siinä on toimiva puheyhteys. Se linja kannattaakin pitää kunnossa, silloin sen mahdollisen katkeamisen ainakin huomaa.

Kevättuulet tuntuvat aivan erilaisilta tämän uutisen jälkeen. Miltä tuntuu siellä Helsingin tuulissa ottaa ne yhtäkkiä vastaan aivan yksin? Miltä tuntuu peruuttaa hääpaikat ja unohtaa kaikki järjestelyt? Miltä tuntuu pakata pois toinen omasta elämästä? Miltä tuntuu aloittaa yksin? Varmaan ihan kivalta, jos itse saa sen päätöksen tehdä; erilaiselta, jos saa olla viestinlukija. Rutistuksia kaikille viestinlukijoille, se on aika rujo osa ottaa yhtäkkiä vastaan.

Koska kiitin viimeksi?

Tänä iltana olemme menossa tyttären kanssa yökylään kipeän ystäväni luo. Sain eilen viestin ja iltaohjelma meni uusiksi. Voin olla seurana kun ystävän puoliso on poissa, ja myös autoa ajavana turvana lapsille, jos yön tunteina käy jotain. Aina kun ajattelen ystävää, mietin näitä minun leppoisia onnenhetkiäni, jotka terveenä on niin helppo ottaa vastaan kevyesti, kuin itsestäänselvyyksinä.

Vaikkapa tämä oma talo, jonka jaksoin siivota aamulla. Tai auringonpaiste, jossa voin mennä kävelemään pulkan ja koiran kanssa niin pitkälle kuin mieli tekee, koska jaksan sellaistakin. Jumppa, jonka voin vetäistä kun tyttö nukkuu, ja saan siitä lämpimän, mukavan olon koko kroppaan. Ruoka, joka maistuu hyvältä eikä tule takaisin. Yöllä nukuttu uni, joka riittää koko päiväksi. Työ, jota jaksan tehdä, ja sen tekeminen antaa minulle voimaa ja iloa. Kevät ja kesä, jotka ovat tulossa, ja joita voin suunnitella. Ja kuitenkin melkeinpä päivittäin, vaikkapa vain nälän vuoksi, jaksan vetää pirulauta pienet kiukut pintaan, jostain aivan turhasta ja mitättömästä. Tunnen oloni kurjaksi ja kiittämättömäksi, melkeinpä sellaiseksi, jolle kohta joku voisi sanoa: olisit nauttinut silloin kun sitä riitti, ei se ollutkaan itsestäänselvyys.

Kotona

Pidimme lauantaina jälkiystävänpäiväiset. Kutsuimme kaksi ystäväpariskuntaa lapsineen syömään oikein kolmen ruokalajin illallisen. Sain kotiin kimpuittain ihania tulppaaneja - ensin kaksi kimppua mieheltä ja sitten vielä yhden kummaltakin pariskunnalta. Ilta oli oikein leppoisa ja ihana, syötiin mahamme kaarelle, lapset räjäyttivät lastenhuoneen puolessa minuutissa ylösalaisin, aikuiset istuivat tuntikausia pöydän ympärillä ja juttelivat: talonrakennuksesta, veneistä, lapsista, parisuhteesta, monikielisyydestä. Ajatella että kaikki pöydän ympärillä rakentavat taloa, yhden pariskunnan puolisoista vieläpä kumpikin omaa taloaan (he ovat päättäneet pitää suhteen romanttisella tasolla, ja asua erillään). Kun tontit ovat edullisia, ihan polkuhintaisia etelä-Suomen hintoihin nähden, niin oman talon voi rakentaa tavallinenkin tallaaja; ei tarvitse välttämättä olla miljonääri, maanperijä tai velkavankeudessa loppuikäänsä.

Täältä katsoen kummastuttaa, ettei useampi halua muuttaa tänne, toisaaltapäin katsottuna ymmärrän sen hyvin. On pelottavaa vaihtaa kieltä ja ympäristöä saarelle, jonne ei mene siltaa, vaan pakko on ottaa alle laiva tai lentokone, jotta pääsee kotiin. En minäkään ilman rakkautta ja kahden vuoden kyläilyä olisi uskaltanut. Nämä vietetyt kaksi vuotta ovat kertoneet minulle, että hyvä se oli, se ratkaisu. Ne ystävät, jotka ovat entisestä elämästä jääneet, ovat ne rakkaimmat. Nämä uudet, joita olen saanut, heitä en vaihtaisi pois. Tämä perhe ei olisi muualle syntynyt. Tällaista elämää en muualla voisi koskaan saavuttaa, enkä kadu päivääkään.

Tämän jälkiystävänpäivän kunniaksi kirjoitan ylös vielä lauantaina kehujen kera suihin hävinneen porkkanakakun ohjeen. Se on keittokirjasta, joka kannattaa hankkia: Anna Bergenström&Fanny Bergenström: "Under Valnötsträdet: goda idéer från vårt kök" (on ilmestynyt myös suomeksi).

MEHUKAS PORKKANAKAKKU (Morotskakan med stort M)

50-100 g saksanpähkinärouhetta (olen käyttänyt tilalla sekä rouhittuja pekaanipähkinöitä että keksinmuruja)
300 g raastettuja porkkanoita
3 dl sokeria, mieluusti puolet siitä fariinisokeria
0,5 tl suolaa
2 dl auringonkukkaöljyä (olen vaihtanut rypsiöljyyn)
3 munaa
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl bikarbonaattia
1 tl kanelia

Kuorrute:
400 g huoneenlämpöistä philadelphiajuustoa
1,5 dl siivilöityä tomusokeria
3-4 rkl sitruunamehua
(ensimmäisellä kerralla kuorrutetta tuli mielestäni liikaa, joten puolitin resptin määrät, ja mielestäni se on riittänyt hyvin. Yllä siis alkuperäisen reseptin mukaiset "tuplamäärät")

Aloita voitelemalla ja korppujauhottamalla pyöreä (halkaisijaltaan noin 22cm) kakkuvuoka, jossa on irtoava pohja. Pohjalle kannattaa leikata sopivan kokoinen leivinpaperipyörylä, silloin tarvitsee voidella vain reunat. Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen.
Rouhi pähkinät ja raasta kuoritut porkkanat. Vispaa öljyyn sokerit ja suola, vispaa sekaan yksi muna kerrallaan. Lisää seokseen pähkinärouhe ja porkkanaraaste, sekoita hyvin. Sekoita sitten keskenään kuivat aineet ja nostele seos taikinaan. Kaada taikina kakkuvuokaan, paista uunin keskitasolla 50-55 minuuttia.
Anna kakun jäähtyä, ja irrota se sitten vuoasta. Sekoita kuorrutteen ainesosat yhteen, levitä kuorrute kakun päälle.
Kakku on ehkä parhaimmillaan, kun se on saanut makustua vaikkapa seuraavaan päivään jääkaapissa.