Tytär täytti kaksi vuotta, hän on jo iso ja taitava. Puhalsi synttärimuffinssin päältä kynttilät, taputti ja huusi "kaksi!" Koko viikon posti kantoi paketteja manner-Suomesta, ja lauantaiksi kutsuttiin vieraita. Pyydettiin aamuksi ja iltapäiväksi, ja välissä koko perhe kävi keräämässä voimia sängyn pohjalta. Illalla lapset leikkivät posket punaisina ikkunalaudalta löytämällään kärpäsellä ja rakensivat sohvalla rupattelevien aikuisten väliin loputonta remontoimista vaativaa tyynymajaa, ja koko päivä oli ollut täynnä naurua, keskustelua, kakkua, lahjoja, kahvia ja keksejä, lisää naurua ja keskustelua. Minä sanoin miehelle sitten jälkeenpäin, että siinä sohvalla istuessani mietin, että on se onni, että ihmisellä on ystäviä. Sitä on muuttanut jonnekin, opetellut kielen ja tavat, raivannut oman reviirinsä ja omat paikkansa. On tavannut erilaisia ihmisiä, joista toisten kanssa on ruvennut viettämään aikaa, rakentanut ystävyyttä. Ja nyt, yhtenä iltana, kaikki perheelliset ystävät tulevat meille, ollaan valmisteltu iltaa leipomalla, koristelemalla, siivoamalla, ja sitten sinä päivänä paistaa aurinko, aamulla ikkunaan ripustettujen ilmapallojen lävitse ja illalla koko huoneen kultaiseksi sävyttäen. Koko päivän kaikki ovat iloisia, juttelevat keskenään, nauravat ja puhuvat vakavia, seurustelevat ja ovat iloisia siitä, että ovat juuri siinä paikassa ja niiden ihmisten kanssa. Ja minä olen onnellinen että olen tullut ystäviksi kaikkien niiden kilttien ja hauskojen ihmisten kanssa. Että minä olen ansainnut kaikki ne vielä kaksi vuotta sitten tuntemattomat omaksi piirikseni, jota kutsun kotiini, joiden kanssa minulla on tuntikaupalla iloa ja onnea. Minun tyttäreni aikuispiiri, se on täynnä mahtavia ihmisiä. Mikä voisi olla parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti