Miehen pitkä sairasloma on päättynyt, ja minä palaan lumoavan rauhallisista pyhistä, joita saimme viettää hiljaa hissutellen koko perhe yhdessä, tähän yksinäisempään arkeen - ja heti hakeudun koneelle ja näppäilemään.
Joulun ympärys tuntui kiireettömältä, vaikka olimme joulunpyhät minun lapsuudenperheeni luona. Se, että koko perhe on jatkuvasti koolla, vieläpä niin kauan että jäljellä olevien päivien laskeminen unohtuu, rentouttaa aivan huiman paljon. Isä ja tytär köllivät sohvalla, minä pääsin yksin jouluostoksille ja kirpputorille. Koko ajan luona oli toinen aikuinen, jonka kanssa keskustella, haaveilla ja katsella lapsen leikkejä. Autokin pakattiin joulumatkalle stressaamatta, jouluna vain oltiin, minä pääsin tapaamaan kaikkia sukulaisia. Vaikka mies oli hirveän väsynyt ja kroppaa särki jatkuvasti, hän nautti olostaan. Tytär hakeutui usein isän kainaloiseen, oppi jopa nimeämään paikan syli. Päiviin tuli jatkuvuutta. Vaikka toinen vanhemmista nukkui jonain aamuna myöhempään, koko päivä ei tuntunut menetetyltä, kun edessä oli uusiakin aamuja.
Nyt odottelen, miten pitkälle levolla tienattu jaksaminen kestää, koska sairaslomaa pitää jatkaa vai ollaanko jo paremman puolella. Hassua kuinka sitä voi kokea huonoa omaatuntoa sairastamisestaan, vaikka työnantajakin kannustaa jäämään kotiin. Katselimme tytön kanssa kuvakirjaa, jonka yhdessä kuvassa ihminen makaa peiton alla sängyssä, näkyvissä on vain nenänpää ja hiustupsu. Tytär osoitti hahmoa ja sanoi isi. Isihän nukkuu koko ajan, ja jos ei nuku, lepää sohvalla. Minä en suostu potemaan vieressä huonoa omaatuntoa, toivon vain että olo paranee. Ehkä sitten joskus isi jaksaa työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin muutakin kuin levätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti