Tämä aamun onni tulee hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Tänään koti tuntuu aivan omalta. Olen yksin kotona tyttären kanssa, mies kokeilee työntekoa, toivon että jaksaa kauemmin kuin päivän tai pari. Kun tyttö meni nukkumaan, laitoin takkaan tulen, nostelin painoja, samalla katselin pintoja huoneessa. Kun katse kiertää kattopalkeista muuriin, rapattuun valkeaan seinään, lattian tummiin syihin, takan edustan kiviin, rauhoitun ja tulen onnelliseksi. Senkö vuoksi, että huone on nätti, vai koska me olemme yhdessä ne kaikki asiat päättäneet ja rakentaneet? Sitten henkäys osui kattolamppuun ja se helähti ilmavirrassa. Kuulosti aivan jäiden ääneltä keväällä, muumilaakson talviselta uimamajalta. Mikä onnentunne siitä että kevät saapuu vääjäämättä.
Ja sitten vielä satuin katsomaan ulos ikkunasta. Jäällä istui merikotka. Kiikarilla näkyi tarkkaileva katse ja pään kääntely. Se istui ja katseli lauttaa. Mietin että on jännää kuinka ne tapaavat istuskella tässä, missä on ihmisiä. Sitten tajusin, ettei sitä kukaan koskaan ole lautalta häirinnyt. Ja mitä meidän paikalla on ollut? Pieni kalastajamökki. Sille on aivan sama, mikä tönö tässä kalliolla kenottaa. Sulan vieressä on jatkuvasti merilintuja, niitä se tarkkailee. Mitä se minusta. Minä siitä enemmän haltioidun kuin mitä se koskaan minusta tulee välittämään. Tuntuu hyvältä etten häiritse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti