Lumiukko

Kotona kahdestaan, oi se on aika kivaa! Lykkäsin lumitöitä eilisestä, vaikka myrsky oli puhaltanut pihan aivan täyteen lunta. Sehän kosti minulle, lumi ja sää siis, tänään olikin lämpöasteita ja lumi painoi käsittämättömän paljon. Tytär seisoi talvivaatteissaan pihatiellä ja itki, minä hikipäässä yritin saada liikkeelle aurausauton pökäämiä valleja sisääntuloväylältä. Kun lapsi alkoi huutaa isiä apuun, minun kävi niin sääliksi, että menimme sisälle. Jatkoin päiväunien aikaan ja kirosin häntä, joka päätti rakentaa talon tuhannen pitkän pihatien päähän.

Lopulta olinkin niin hyvällä tuulella, että pyöräytin vielä kuistin kulmalle lumiukon. Milloinkohan viimeksi olen sellaisen tehnyt, en saa päähäni. Tyttö heräsi sitä ihmettelemään ja pääsi kuvaankin. Olen ylpeä itsestäni.
Sitten laitettiin takkaan tuli, ja tulihan siitä ihan joulutunnelma - ulkona siisti piha ja lumiukko, sisällä ikkunassa tähti, pöydällä hyasintteja, kaapissa konvehtirasia, rasiassa piparkakkuja.

Puhuri nurkissa

Lumimyrsky, tuulee pohjoisesta niin että vaahtopäät pauhuavat, tuiskuttaa terävää lunta ja alkaa hämärtää.
Minulla on illan ohjelmassa joulukorttitalkoita uuden ystävän luona. Tyhmää on se, että mies on lähtenyt muutamaksi päiväksi manner-Suomeen ja tytär on vietävä yökylään. Menen itse samaan paikkaan nukkumaan myöhemmin, mutta tuntuu tylsältä viedä häntä mihinkään, jättää omista helmoista edes muutamaksi tunniksi. Minulla on semmoinen olo, että meillä tytöillä on sanaton sopimus, että nyt kun mies ja koirat ovat matkoilla, niin me naiset pidämme yhtä. Olisi niin ihanaa jäädä kotiin, käpertyä sohvan nurkkaan peiton alle, katsella videoita tai lueskella kuvakirjoja. Ehkä se johtuukin enemmän säästä kuin huonosta omastatunnosta, se jäämisen polte. 

Tiedän kyllä että illasta tulee kaikin puolin kiva, kerrankin joulukortit tulee tehtyä seurassa, enkä ole glögiäkään ehtinyt vielä maistamaan. Samaa se mieskin viestitti lautalta, että tuntuu väärältä olla menossa poispäin kodista, mutta kyllä hän tietää, että sitten kun pääsee perille, niin ikävä unohtuu. Siihen on tukeuduttava.

Taisteluhuuto

Tänään paistoi niin kauniisti aurinko, hiutaleet putoilivat taivaasta pumpulinkeveästi. Jostain syystä otin kuvia aivan eri aikaan, silloin kun huomaamattani oli hetken aikaa pilvistä. Ainakin kuviin jäi tallentumatta se mitä mieleen jäi tämän päivän säästä.

Minulla kävi kylässä ystävä, jolla on todettu vakavista vakavin sairaus. Hän on niin voimakas että kunnioitukseni (joka jo ennestään oli katossa) häntä kohtaan nousi aivan uusiin sfääreihin. Voimakas ja herkkä samaan aikaan, se on vaikeaa, mutta häneltä se onnistuu. En voi muuta kuin pyytää kaikkia maailman vähänkään asioista päättäviä ja määrääviä tahoja tekemään asialle jotain, sillä tämä ihminen on liian hyvä tällaiselle sairaudelle. Tämä ihminen on säästettävä, tälle ihmiselle ei voi tapahtua tämmöistä pahaa. Tästä jutusta ei voida tinkiä, eikä tässä ole minkäänlaista neuvotteluvaraa. Jos joskus elämä haluaa näyttää oikeudenmukaisuutensa, niin se hetki on nyt. En tiedä mitä muuta sanoisin, miten voisin vaikuttaa asiaan.
Kädet ovat sidotut, olo on voimaton, enkä tiedä kenelle suuttuisin ja kostaisin tämän vääryyden. Voin vain toivoa, ja uskoa, että jonkinlaista oikeudenmukaisuutta on maailmassa oltava, ja kaikki menee vielä parhain päin.

Merenneidon kasvatusta

 Minulla on pieni kirja, jonka kannessa on kerrostalon kuva, ja sisäpuolella kuvia kissoista, jotka tykkäävät makoilla lavuaareissa. Sitä kirjaa tytär tutkiskeli ruokapöydässä, sanoi sitten "laiva". Minä katsoin merelle, että missä on laiva. "Laiva", tytär toisteli, ja osoitti kerrostalon kuvaa. Voi kulta, se on talo, ei laiva. Eipä täällä juuri kerrostaloja missään näy. Toisteltiin taloa ja laivaa, ja sitten tytär osoitti ikkunasta ulos, siellä seilaavaa laivaa, ja kysyi kummastuneena "talo?"

Ystävä kertoi sitten pariskunnasta, joka oli ollut purjehtimassa vauvansa kanssa ties kuinka kauan, kai vuoden tai pari. Olivat sitten tulleet kotiin ja asettuneet asumaan tavalliseen taloon jo isommaksi kasvaneen lapsensa kanssa. Eräänä päivänä merellä varttunut lapsi katsoi ikkunasta ulos ja sanoi "maata näkyvissä". En tiedä oliko se tositarina, mutta hänelle tuli se mieleen.

Tuntuu kivalta että lapsi oppii laivat ennen taloja, meren ennen maata. En tiedä miksi se tuntuu kivalta, ehkä itse tämmöisenä maakrapuna ja sisämaan kasvattina iloitsen itselleni epätavallisesta elämästä. Ehkä tytöstä tulee kuin isänsä, joka kymmenen korvilla ensimmäiseen veneenprutkuunsa hypättyään katosi samantien rannasta horisonttiin. Onneksi nykyään on kännykät, jonka voi vannottaa ottamaan mukaan ennen sumuiselle merelle haihtumista. Hassua ja jännää, katsoa miten merenneidon käy.

Laatuaikaa

Meillä oli tänään puuhakas päivä. Mies asensi lattian ja lattialistat tyttären tulevaan huoneeseen, minä leivoin piparkakkuja ja myöhemmin vielä maalasin sukulaisnaisten kanssa posliinia, ensimmäistä kertaa eläissäni. Se oli tosi kivaa. Leipoessani kuuntelin perhettäni, joka siellä toisessa huoneessa asensi sitä lattiaa. Ensin minulla oli huono omatunto kun sain aivan yksin leipoa, sitten kävin kysymässä että onko tytär tiellä. Ei kuulemma ollut. Tajusin kuunnella ihan uusin korvin. Siellähän isä kertoi tarkkaan tyttärelle, miten homma hoidetaan, ja tytär kulki perässä ojentamassa vasaraa aina oikealla hetkellä. Kuuntelin laatuaikaa, harvinaisia ja kallisarvoisia hetkiä puolisolle. Saan olla tyytyväinen siihen, että meillä on juuri ja juuri varaa kotiäitiyteen.

Mutta tässä on piparkakkuohje, tein hiukan mausteisemman taikinan kuin yleensä, ja niistä tuli oikein maukkaita ja helposti leivottavia. Lapsikin sanoi syödessään kuuluvalla äänellä nam nam.

MAUSTEISET PIPARKAKUT

2 dl siirappia
1 dl fariinisokeria
1 dl sokeria
250 g voita
2 rkl kanelia
2,5 tl inkivääriä
2 tl neilikkaa
2 tl kardemummaa
2 munaa
4 tl leivinjauhetta
1 maustemitta suolaa
8 dl vehnäjauhoja

Mittaa kattilaan siirappi ja sokerit sekä joulumausteet, anna kuumentua, sekoittele. Paloittele voi ja sulata seokseen, sekoita tasaiseksi. Ota kattila liedeltä ja anna seoksen jäähtyä, lisää sitten munat. Lisää sitten siivilän läpi jauhot, joihin on sekoitettu suola ja leivinjauhe. Laita taikina jääkaappiin, anna sen olla seillä seuraavaan päivään. Ota taikinasta veitsellä sopivia palasia, kaulitse kaulimella ohueksi levyksi leivinpaperin päällä, voit ripotella pikkuisen jauhoja taikinan pintaan jotta kaulin ei tarttuisi kiinni. Painele levystä muoteilla pipareita, nosta ohuen lastan avulla leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille. Anna paistua 200 asteessa 10 minuuttia. Anna jäähtyä leivinpaperin päällä. Säilytä piparit kuivassa.

Maneettien hautajaiset

Löysin nämä kuvat puhelimestani. Eräänä päivänä rannalle oli ajautunut kymmenittäin pikkuisia maneetteja kuolemaan. En tiedä millaisia ovat maneetit, en tiedä miksi ne makoilivat hiekassa. Oliko iso aalto kenties heittänyt ne liian santaiseen paikkaan, josta ne eivät päässeet kellumaan takaisin syvempään veteen, vai onko niillä yleensäkin tapana ryömiä rannalle kuolemaan kun vedet muuttuvat liian kylmiksi niille. Muuttuvatko vedet syksyllä liian kylmiksi pikkuisille maneeteille? Vai olivatkohan ne kuolleet jo aiemmin ja kulkeutuneet aaltojen mukana rannalle. Ehkä se olisi ollut niille onnellisinta, menehtyä meressä ja sitten vasta rantautua.

Tiedättekö sellaiset merkilliset paikat, joissa on ilmassa vähän kuoleman tuntua? Monesti kesällä kun olemme käyneet jollain pikkuisella saarella tai luodolla, yhtäkkiä sitä saapuu semmoiseen paikkaan. Silloin on aina kuuma päivä, ilma seisoo ja hiki kutittaa iholla. Se paikka voi olla vaikkapa jokin kallioalue jossa kuulee kärpästen surinaa ja seisovan veden päällä liikkuu vesihyönteisiä, siellä täällä on kuivia oksia ja linnunkakkaa askelten alla. Tai jokin epäilyttävä kuivunut puska jonka alla lepää kuolleita lehtiä ja haisee mätääntyneeltä. En ikinä haluaisi kuumana päivänä lähteä samoilemaan outoa luotoa ympäri. Sieltä löytyy aina joku linnunkallo tai luukasa, jopa auringossa kalpeiksi paahtuneet kallionkoloon hylätyt roskat tuntuvat aavemaisilta ja pelottavilta. Vähän samanlainen olo tuli näistä maneeteista - epäilyttävä, surkea olo, kuin haudanryöstön äärellä. Kuolema ei ole koskaan kiva, ei edes pienen vaaleanpunaisen maneetin kuolema. Toivonpa vain, että ne ovat kokeneet onnellisen vedeneläimen hiljaisen, syvään veteen vaipuvan menehtymisen.

Näkkileipää marraskuun kunniaksi

Jaahas, kirjoittamisessa on ollut yli kuukauden tauko. Huomaan, että jos elämässä on paljon tapahtumia, tekemistä ja aikatauluja, niin tämä ylöskirjaaminen jää pois ensimmäisten joukossa. Sääli. Olisi kiva tajuta, että tämä on voimavara eikä miinusmerkkistä tekemistä.

Olemme olleet tyttären kanssa matkoilla: kummimummulassa, veljen luona, isän luona, siskon luona. Matka oli hieno, ja tytär oli aivan poikki, kun kotiintulomatkalla viimein yömyöhällä pääsimme viimeiselle saaristolautalle. Mutta mikä reissunainen! Joka paikkaan hän saapui iloisena ja jos oli ilta, kävi suoraa päätä nukkumaan, ja jos oli päivä, kävi suoraa päätä tutustumaan. Jospa itsekin voisi saapua pikkulapsen lailla jokaiseen uuteen tilanteeseen yhtä avoimin, iloisin mielin, eikä istua typertyneenä ja matkan rasituksista uupuneena eteensä tuijottamaan. Minä alan selvästi kulua loppuun! Välillä on niin kiva vain olla hissukseen ja mennä nukkumaan, eikä hillua ja hyppiä jokaiseen menoon mukaan. Kamalaa edes myöntää moista.

No, enemmittä puheitta kirjaan alas elämäni ensimmäisen näkkileipäreseptin, jonka mukaan olen leiponut kaksi kertaa, ja tykkään aivan valtavasti. Alkuperäinen resepti on ruotsiksi ja leivän nimi on Fröknäcke, mutta suomentaisin sen mieluummin Jyvänäkki kuin Siemennäkki. Jyvänäkki kuulostaa paljon paremmalta.
Kannattaa ottaa talteen ja leipoa. Tosi hyvää.

JYVÄNÄKKI
20-25 kappaletta

50 g tuorehiivaa (myös kuivahiiva käy hyvin, sovella määrä silloin nesteen määrään sopivaksi)
7 dl vettä
2 dl seesaminsiemeniä
2 dl auringonkukansiemeniä
2 dl pellavansiemeniä
1,5 rkl suolaa (totta, ihan hirveä määrä, mutta en ole uskaltanut vähentää)
6 dl karkeaa ruisjauhoa
noin 8 dl tattarijauhoa
(jauhoa leivontaan)

Sekoita hiiva lämpimään veteen. Sekoita mukaan siemenet ja loput kuivat aineet kohtalaisen löysäksi taikinaksi. Anna kohota kulhossa lämpimässä liinan alla noin 1,5 tuntia. Laita uuni lämpiämään 250 asteeseen. Laita uuninpelti lämpiämään uuniin. Jaa taikina 20 osaan ja kaulitse ohuiksi pyöreiksi leiviksi leivinpaperin päällä. (Aseta leivän päälle sopivan kokoinen lautanen ja leikkaa veitsellä ylijäävä osa pois; saat tasaisen pyöreitä leipiä ja muutaman ylimääräisen leivän ylijäämätaikinasta). Painele haarukalla reikiä leipien pintaan. Vedä leivinpaperi leipineen uunissa kuumenneelle pellille ja paista noin 10-15 minuuttia uunin keskitasossa. Anna leipien saada hiukan väriä, jotta niistä tulee rapeita. Varo kuitenkin polttamasta niitä. Anna leipien jäähtyä ritilän päällä ilman liinaa ja säilytä kuivassa, vaikkapa peltirasiassa.

ps. Muista maistaa uunituoretta näkkileipää kun se on vielä lämmintä. Maiskis.

Kyläkoulupäivä

Täällä kypsytellään talven tuloa, luulen että öisin saattaa jo olla pakkasta. Illalla kun verannan oven avaa, sisään puskee pakkaselta tuoksuvaa ilmaa. Miten sitä kuvailisi? Hiukan metallista ja kirpeää, raikasta.

Tänään olen menossa tyttären kanssa kylään miedän omaan kyläkouluun. Olen menossa sinne keskiviikkona kertomaan lapsille kuvittajan ammatista ja vetämään piirtämistyöpajaa. Kaksi tuntia jokaiselle yhdysluokalle - koulussa on niin vähän oppilaita tässä reilun 400 asukkaan kunnassa, että kuusi vuosiluokkaa on yhdistetty kolmeksi luokaksi. Tunnelma on varmasti, toivottavasti, kiva, jännittää mennä katsomaan minkälaiseen kouluun oma lapsi päätyy muutaman vuoden päästä.

Tuntuu hyvältä, elämässä järjestyy eteen kaikenlaisia kivoja juttuja, töitä ja keikkoja, elämä koostuu hauskoista palasista! Minä olen onnekas, ja onnellinen.

Että se osaa!

 Sain mieheltä joululahjan etukäteen. Näin muutama viikko sitten ikkunassa maalatun kopion Gustav Klimtin Freundinnen -maalauksesta. Nämä valokuvat eivät tee väreille oikeutta, ei myöskään kuvien siveltimenvedot - maalaus on todella kauniisti ja taitavasti tehty. Tapasin samana päivänä miehen kaupungilla, ja esittelin hänellekin taulua kiilto silmissäni. Hän tykkäsi kovasti mutta toppuutteli, sanoi että joulukin tulee eikä sitä kukaan varmasti osta. Minä ihan suutahdin, mutta jatkoimme matkaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että seuraavalla viikolla taulu oli poissa, ja mieskin sanoi, että ohi ajaessaan oli huomannut sen kadonneen. Että minua sapetti. Olin aivan varma että tässä on joku kepponen takana, ja entä jos ei olekaan? Joku toinen on ehtinyt ensin. Meinasin mennä kysymään, että onko se taulu ostettu, ja jos on, niin oliko se minun mieheni näköinen mies, joka sen osti? Jokin esti kysymästä, ja päiviä kului. Minä jo kotona kiukuttelin, että se oli miehen vika, hän tyhmästi halusi odotella.

Sitten eräänä päivänä mies tuli kotiin, alkoi laittaa ruokaa ja muisti yhtäkkiä, että olivat töistä saaneet hienoja mainospyyhkeitä lahjaksi, kävisinkö minä hakemassa ne auton takatilasta? Ikinä maailmassa mies ei olisi noin innoissaan pyyhkeistä, että kesken ruoanlaiton patistaisi niitä hakemaan, mietin kiiruhtaessani autolle. Ja siellähän se lepäsi, ihana tauluni. Minulle tuli kiire sisälle, ja miehellekin tuli kiire takaisin hellan ääreen ikkunasta tirkistelemästä. Ikinä ei ole kuulemma minun nähnyt yhtä nopeasti juoksevan. Että se lurjus on kiva mies.

Kohtaaminen hirven kanssa

Eilen pyörälenkillä tapasin metsien kuningattaren. Välistä, kun laiskuus iskee, tapaan pakata tyttären turvaistuimeen ja pyöräillä metsätietä rannalle ja takaisin, koirat saavat juosta vapaina kuka missäkin, minä selviän lenkistä nopeammin. Ja eilen, aivan yllättäen, siinä metsätiellä seisoi suuri naarashirvi, ehkä viidenkymmenen metrin päässä meistä. Hetkeksi jokin mahassa supistui mykkyrälle, mielessä heilahti että oliko tämä vaarallista. Oi, se oli kaunis ja suuri, kuin jättiläishevonen. Katseli meitä tyynesti, ja kun koira rupesi haukkumaan, se kääntyi ja asteli metsään. Koirat tietysti kävivät perässä, mutta kumma kyllä, en kuullut haukkua mistään, ja ne tulivat pian takaisin tielle.

Ranta oli täynnä sorkanjälkiä, hirvi oli käynyt sielläkin mietiskelemässä. Koirat eivät edes haistelleet painaumia, ja mietin, että koko metsä taitaa olla niin täynnä hirventuoksua, että ne ovat ihan tottuneita. Muistui mieleen mitä mies kertoi kun olimme viimeksi yhdessä pyöräilemässä. Kuulemma pyörän selässä kohtaa usein metsäkauriita, kyseli arvaanko miksi. Luulin, että se johtuu vauhdista. Kuulemma ei, vaan siitä, että ihminen pyörän selässä on vaaraton, harvemmin metsästäjä pyssynsä kanssa sotkee pyörällä menemään. Nyt sain todisteen, että saattaa se niin ollakin. Ties millaisia metsäneläimiä meidän edeltämme on kadonnut metsän uumeniin, kun olemme olleet jalan liikkeellä.

Ruusukesunnuntai

Miehen sisko rakastaa kaikenlaista tarpeetonta söpöilyä, peltipurkkeja ja pieniä yksityiskohtia. Onpa joskus jopa valittanut, ettei koskaan saa lahjaksi mitään tarpeetonta ja turhaa.

Aiemmin syksyllä satuin hätäpäissäni rikkomaan lainaksi saamani jouluvalosarjan, ja hän kielsi minua ostamasta uusia tilalle, halusi mieluummin tuikkukynttilöitä. Olen yrittänyt löytää kivaa peltipurkkia kirpputoreilta ja kaupoista tuikuille rasiaksi, mutta valikoima on niin suppea, että mitään en ole lahjaksi kelpuuttanut. Helsinginreissua ja sen vanhan tavaran kauppoja odotellessani ostin suuren lasipurkin, johon mahtui sata tuikkukynttilää. Eilen koristelin jokaisen neljästä sivusta erilaiseksi, niin että esiin voi kääntää aina uudenmoisen, kun vanha alkaa kyllästyttää. Laatikoista löytyi kaikenlaisia nauhoja, helmiä, nappeja, rintamerkkejä ja vanhoja tulitikkuaskimainoksia kylkeen kiinnitettäväksi.

Mies oli ulkona ja karsi puuntaimia, sahasi männyistä alaoksia ja poimi kanttarelleja rannantuntumasta. Sitten hikisenä istui pöydän ääreen työvaatteissaan, ja minä innoissani kääntelin purkista kaikki neljä sivua vuorollaan ihailtavaksi. Kommentin sisältö oli lähinnä jaa jaa, jep jep. Kyllä siinä intoilusta katkesi terävin kärki. Päiväunilta herännyt tytär osasi arvostaa enemmän, poimi tärkeimmät eli napin, koiran, kissan ja kärpäsen, eli upean kultaisen perhosen, joka killui lasitimantin kera puunapista. Että me tytöt osataan. Toivottavasti naisarvostus jatkuu lahjan saajassa, muuten menee tilpehöörit ihan hukkaan.

Kurssilaisen päiväkirja

Joku on kääntänyt jälleen kerran taivaassa hanat auki, sadetta ryöppyää enemmän kuin tarvitsisi. Muistelen niitä muutama viikko sitten istutettuja karhunvatukoita, kukaan ei ole käynyt kurkistamassa ovatko ne alkaneet viihtyä kallionkolossaan.

Eilen illalla olin hirmu onnellinen. Siihen onneen on syy: aloittamani työ aikuisopettajana tuntuu niin hienolta ja palkitsevalta. Ensimmäisenä kurssi-iltana olin kauhusta kankeana, mietin kuinka saisin kaikki ajatukseni kerrottua oikealla tavalla vieraalla kielellä, kuinka ylipäätänsä suoriudun opettajana vailla minkäänlaista kokemusta. Kaikki muuttui rennommaksi kun kiersin keskustelemassa jokaisen kurssilaisen kanssa erikseen - sain kuulla ajatuksia ja ideoita, auttaa pulmissa ja pohdinnoissa. Ja eilen, kun lähdimme oikein toden teolla töihin, voi mikä mahtavuus - suunnitelmat lähtivät toteutumaan, sain mennä jokaisen luo juttelemaan ja kyselemään, he luottivat siihen että minä osaan neuvoa, innostuivat kun löysimme ratkaisuja pulmiin, tekivät hienoja juttuja. Parasta oli juuri se, että työt kehittyivät, jalostuivat, jokaisesta alkoi muodostua omanlaisensa. Ja kuinka kaikki tekevätkään ilolla, ja keskittyen! Parhaan kiitoksen sain, kun eräs nuori nainen sanoi silmät tähtinä vilkkuen, että hänestä tuntui kuin elämä lähtisi uudelle uralle - opinnot olivat aiemmin jääneet seisomaan ja hän oli kaivannut elämäänsä jotain uutta. Nyt, yhtäkkiä, ilmaantui tämä kurssi ja hänen äitinsä kehotti osallistumaan, tuli itsekin mukaan. Ja hän oli aivan haltioissaan, otti vastaan hyvää palautetta kasvot loistaen, sanoi että hänestä tuntuu että tästä voi kehittyä vaikka mitä, hänellä on rahkeita tehdä elämässään kaikenlaista, elämä menee eteenpäin. Menin aivan sanattomaksi, loistin varmasti peilinä hänen tunteitaan.

Tuntuu hienolta että sain tämmöisen mahdollisuuden ja että uskalsin ryhtyä toimeen. Jos minulle olisi joku tullut viisi vuotta sitten kertomaan, että opetan aikuisopiskelijoille ruotsiksi kirjankuvitusta, niin en olisi ikinä uskonut. Niin sitä minunkin elämäni vain meni eteenpäin, siitäkin kehittyi yhtä ja toista!

Kaiverrusten kuningaspaikka

Kaikki kuvat Cederbergsin bomärke -kokoelmasta (Ödkarby, Åland).

Viikonloppu hurahti Sadonkorjuumarkkinoilla. Perjantaina lähdimme pilvisen illan viimeisiksi tunneiksi eteläiselle Ahvenanmaalle Lemlandiin, ehdimme käydä Jungfrun ja Haddnäsin tiloilla, missä oli lampaita, vuohia, hevosia ja muhkeita karvaisia lehmiä. Mies osti linnunpönttöjä ja tyttö tutustui Waldorf -koulun (jonka uskoisin olevan vähän kuin Steinerkoulu) täteihin ja toimintaan: istui pikkuiselle pallille kaarnalaivaa veistelevän opettajan viereen, killitteli silmiin ja sai lopulta sen veisteltävän kaarnalaivan lahjaksi. Minä ostin pikkuisen pitsipussin jossa oli laventelia sisällä tuoksumassa, ja semmoisen Steinernuken, jolla on vain pikkuiset nyppylät silminä ja suuna. Laitan sen tytölle joulukalenteriin.

Lauantaina ja sunnuntaina kiertelimme naisten kesken. Lähdin lauantaina matkaan ilman kameraa ja eksyimme niin ihanan kokoelman äärelle, että piti palata samaan paikkaan sunnuntaina ottamaan kuvia.

Kokoelmassa oli useita satoja työkaluja ja verkonmerkkejä, tynnyreitä; minulle tunnistamattomia puuesineitä, joissa siis pääosassa oli jokaiseen kaiverrettu bomärke, puumerkki, siis nimikirjaimet, allekirjoitus, mikä tahansa symboli, joka kertoo tavaran omistajan. Museossa oli myös kirjoja, joihin oli kerätty puumerkkejä, ja niistä saattoi tarkistaa kunkin puumerkin haltijan. Oi että ne olivat kauniita ja sykähdyttäviä: silkkinen, lämmin puupinta ja kaunis kaiverrus, sadoittain vieri vieressä; tuhansia työtunteja jokaisella takanaan, huolella valmistettuja ja omistajalleen elintärkeitä esineitä. Voi kunpa omistaisin rivin verkonkohoja, jossa jokaisessa olisi oma puumerkkinsä. Laittaisin ne olohuoneen seinälle roikkumaan.  

Sadonkorjuumarkkinoiden nettisivujen mukaan kokoelma on tiettävästi maailman suurin. (http://www.skordefest.ax/gardar/cederbergs/) Eräs oli kyllä lahjomaton, tuijotti minua vain ovelta eikä suostunut liikkumaan, vaikka kuinka houkuttelin ja nyin hihasta. Tytär tiesi että ulkona odotti karvaisia varsoja, märkäturpaisia vasikoita ja pehmoisia lampaita, ja koko kokoelma oli tylsä kuin puutyökalu. Minä voisin mennä sinne vielä uudelleen, vaikka heti.