Minulla on pieni kirja, jonka kannessa on kerrostalon kuva, ja sisäpuolella kuvia kissoista, jotka tykkäävät makoilla lavuaareissa. Sitä kirjaa tytär tutkiskeli ruokapöydässä, sanoi sitten "laiva". Minä katsoin merelle, että missä on laiva. "Laiva", tytär toisteli, ja osoitti kerrostalon kuvaa. Voi kulta, se on talo, ei laiva. Eipä täällä juuri kerrostaloja missään näy. Toisteltiin taloa ja laivaa, ja sitten tytär osoitti ikkunasta ulos, siellä seilaavaa laivaa, ja kysyi kummastuneena "talo?"
Ystävä kertoi sitten pariskunnasta, joka oli ollut purjehtimassa vauvansa kanssa ties kuinka kauan, kai vuoden tai pari. Olivat sitten tulleet kotiin ja asettuneet asumaan tavalliseen taloon jo isommaksi kasvaneen lapsensa kanssa. Eräänä päivänä merellä varttunut lapsi katsoi ikkunasta ulos ja sanoi "maata näkyvissä". En tiedä oliko se tositarina, mutta hänelle tuli se mieleen.
Tuntuu kivalta että lapsi oppii laivat ennen taloja, meren ennen maata. En tiedä miksi se tuntuu kivalta, ehkä itse tämmöisenä maakrapuna ja sisämaan kasvattina iloitsen itselleni epätavallisesta elämästä. Ehkä tytöstä tulee kuin isänsä, joka kymmenen korvilla ensimmäiseen veneenprutkuunsa hypättyään katosi samantien rannasta horisonttiin. Onneksi nykyään on kännykät, jonka voi vannottaa ottamaan mukaan ennen sumuiselle merelle haihtumista. Hassua ja jännää, katsoa miten merenneidon käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti