Miehen sisko rakastaa kaikenlaista tarpeetonta söpöilyä, peltipurkkeja ja pieniä yksityiskohtia. Onpa joskus jopa valittanut, ettei koskaan saa lahjaksi mitään tarpeetonta ja turhaa.
Aiemmin syksyllä satuin hätäpäissäni rikkomaan lainaksi saamani jouluvalosarjan, ja hän kielsi minua ostamasta uusia tilalle, halusi mieluummin tuikkukynttilöitä. Olen yrittänyt löytää kivaa peltipurkkia kirpputoreilta ja kaupoista tuikuille rasiaksi, mutta valikoima on niin suppea, että mitään en ole lahjaksi kelpuuttanut. Helsinginreissua ja sen vanhan tavaran kauppoja odotellessani ostin suuren lasipurkin, johon mahtui sata tuikkukynttilää. Eilen koristelin jokaisen neljästä sivusta erilaiseksi, niin että esiin voi kääntää aina uudenmoisen, kun vanha alkaa kyllästyttää. Laatikoista löytyi kaikenlaisia nauhoja, helmiä, nappeja, rintamerkkejä ja vanhoja tulitikkuaskimainoksia kylkeen kiinnitettäväksi.
Mies oli ulkona ja karsi puuntaimia, sahasi männyistä alaoksia ja poimi kanttarelleja rannantuntumasta. Sitten hikisenä istui pöydän ääreen työvaatteissaan, ja minä innoissani kääntelin purkista kaikki neljä sivua vuorollaan ihailtavaksi. Kommentin sisältö oli lähinnä jaa jaa, jep jep. Kyllä siinä intoilusta katkesi terävin kärki. Päiväunilta herännyt tytär osasi arvostaa enemmän, poimi tärkeimmät eli napin, koiran, kissan ja kärpäsen, eli upean kultaisen perhosen, joka killui lasitimantin kera puunapista. Että me tytöt osataan. Toivottavasti naisarvostus jatkuu lahjan saajassa, muuten menee tilpehöörit ihan hukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti