Voihan ranskalainen kynsilinja

Tänään on uuden vuoden aatto. Olen juuri siirtynyt kodinhoidontuelle, joten nyt kiristetään vyötä jostain kumman kohdista, emme ole vielä keksineet mistä se voisi olla. Suurin ja typerin menoerä on varmasti kaksi autoa, mutta ilman autoa täällä ei voi elää. Olisimme tytön kanssa ihan jumissa ilman autoa. Emme pääsisi edes 11 kilometrin päähän ruokakauppaan, saati sitten neuvolaan, apteekkiin, eläinlääkäriin, minnekään, ilman sitä. Yksi bussi kulkee kohti keskustaa ja viimeinen puoli viisi takaisinpäin, muutama vuoro päivässä. Joka ikinen reissu olisi sovitettava niihin muutamaan vuoroon ja välissä olisi aina monta tuntia odottelua jommassa kummassa päässä. Voi kuinka kaipaan Helsingin bussiverkostoja ja niitä kymmenen minuutin välein saapuvia busseja. Enkä asunut edes keskustassa, missä elämä on varsinaista luksusta, jos mittarina on yleiset kulkuvälineet ja niiden ihana rullaavuus.

Toissapäivänä tunsin olevani kyllä yksi idiootti. Yritin olla ihana kotirouva ja ostin laivalta semmoisen pienen laatikon, jossa oli kaksi erisävyistä kynsilakkaa ja tarralistoja ranskalaisen manikyyrin tekoon. Toissapäivänä aloitin manikyyrini, ajattelin että nyt saa mies ilahtua kun tulee kotiin. Sen manikyyrin tekoa kesti varmaankin kolme tuntia, aina tapahtui jotain mikä vaati käsien käyttöä, kuten syliä vaativia lapsia tai kakkavaippoja, ja kaikki sotkeentui. Tunsin itseni niin typeräksi, koko ajan järki kertoi poistamaan ne tyhmät lakat ja keskittymään johonkin joka oli kymmenen, tuhat kertaa olennaisempaa.

Sitten lopulta kynnet näyttivät kivoilta, ainoastaan yksi kynsi piti pitää katseilta piilossa. Mieheltä tuli tekstiviesti että mitä jos mennään pizzalle töiden jälkeen. Sepäs paikka esitellä monen tunnin työn tulosta, oikein innostuin. Huomasin sitten kuitenkin, että pizza naaman edessä on kyllä vähän väärä paikka esitellä miehelle manikyyriä, eiköhän nälkäinen mies tuijota aina ennemmin omaa annostaan kuin edes vaimon naamaa, saati sitten kynsiä. Kynnet tulivat huomatuiksi vasta illan hämärissä, ne olivat kyllä kuulemma hienot. Kunnes eilen, eli seuraavana päivänä, lähtivät jo kulumaan pois. Nyt ne ovat lähinnä säälittävät. Että semmoinen desperate house wife. Pitäisköhän ne fiksata kuntoon. Järki sanoo edelleen että E-I.

Tervetuloa kotiin

 

Yhtäkkiä olen huomannut että tästä paikasta on tullut koti. Se tapahtui kai ihan hiljalleen, tai sittenkin aivan yhtäkkiä, en tiedä, niin vain kävi. Ehkä se oli joulu vaikkemme sitä kovasti puunanneetkaan; ehkä se oli jollain kumman tavalla ne toissapäiväiset kirjalaatikot jotka mies kantoi kuistille ja minä siitä sisään. Ehkä se on remontti ja rakennus joka etenee ja alkaa saada muotoaan, positiivisia tunnelmia ainaisen uupumuksen ja hitauden sijaan. Yhtäkkiä huone joka on ollut työkalujen ja eristepaalien varastotila ja jossa pyykkinarut ovat risteilleet ikkunan edessä, alkaakin muistuttaa kirjastoa. Kun lattiassa näkee mielikuvituksen voimin 60-luvun ohuiden lautojen ja valetun ja levytetyn uuden lattian sekä niiden välissä olevan rakosen sijaan uuden hienon tumman puulattian, ja seinille osaa kuvitella eristeiden ja usb-levyjen tilalle kirjahyllyjä ja kaunista maalattua seinää, siinähän se on, kirjasto! Huoneestahan eivät oikeastaan puutu kuin pinnat, katosta lattiaan pelkät pinnat, niiden alta ja yltä eristeet, sekä sähköt. Sitten se on valmis.

Olemme ottaneet matkan varrella kuvia rakennuksen etenemisestä, ja vanhoja kuvia onkin hauska katsella. Ne toimivat myös vitamiininä kun tuntuu että mikään ei edisty. Päivämääristä näkee että muutama kuukausi takaperin kaikki on ollut erilaista, enemmän vaiheessa. Jo pelkästään keittiön sokkelit ja kaapinovien säätäminen teki keittiöstä paljon enemmän keittiön näköisen. Sen kun olisin tiennyt kahdeksan kuukautta sitten, kun kaapit rakennettiin paikoilleen ja ne jäivät siihen, hiukan keskeneräisiksi, hiukan vinoiksi. Olisin kannustanut jatkamaan sitä projektia vielä vähän eteenpäin.

Voi kunpa osaisinkin vetäistä silikonit työtason saumoihin ja kaakeloida ne puuttuvat rivit seinään, muurata keittiön työtason ulkopuolen ja rapata sen valkoisella, vetää vessan seinään toisen rappauskerroksen, asentaa hienot listat vessan oven ympärille, saumata lattialaatat vielä toiseen kertaan, sahata ja naputella listat kylpyhuoneen kattoa kiertämään, ruuvata paikoilleen kylpyhuoneen poistoilmaventtiilin. Näin kun listaan tekemättömiä asioita, niin joka silmäyksellä keittiön ja kylpyhuoneen suuntaan näen niitä vain lisää ja lisää. Mikä stressi se mahtaa olla töistä palaavalle jolla on se rakennusvastuu. Tämä minun roolini taitaa olla omiin asioihini ja töihini keskittyminen sekä kiittely ja kehuminen, kun jokin työvaihe etenee tai jopa valmistuu. Minua ainakin risoisi, jos joku piiskaisi tekemään tuplavuoroa tekemättä itse mitään asioiden hyväksi.

Tämän päivän päätelmä on kuitenkin se, että kotiin on vihdoin saavuttu, tämä on minun, minä asun täällä. Mikä mainio tunne se onkaan.

Laivauutisia 20.12.2011

 

Ja taas lähdön hetki on lähellä. Tänä vuonna on tullut käytettyä laivaa matkustusvälineenä vähemmän kuin muutamana edellisenä vuotena, jolloin harva se viikko oli otettava reittimatka kohti Maarianhaminaa ja sitten taas muutaman päivän päästä takaisin kohti Helsinkiä. Välillä juna vei aamulla kello kuusi Helsingistä Turkuun ja satamasta laivaan, kun edellisenä päivänä iltavuoron takia Helsingin laivaan ei ehtinyt, ja ensimmäinen vapaapäivä olisi Helsingistä laivalla lähtiessä kulunut kokonaan laineilla. 

Aika rankkaa oli matkustaminen viime talvena vauvamahan kanssa. Laukut painoivat hirveästi ja halvimmat hytit sijaitsevat aina autokannen alla kapeiden käytävien päässä. Maarianhaminasta laivaan piti nousta varttia vaille puolenyön, ja Helsingistä päin seilatessa laivasta piti jäädä pois puoli viisi aamuyöllä. Se tuntui varmaan vauvastakin rankalta, en tiedä, minusta ainakin. 

Tyttären kanssa olen matkustanut kaksi kertaa manner-Suomen puolelle, eikä se ole ollut rankkaa, ehkä senkin vuoksi että nyttemmin olen ominut auton reissujani varten. Etukäteen hermoilen aina mutta sitten kun ollaan matkan päällä, niin jopa se vain on mukavaista. Kierrellään ystäviä ja sukulaisia, nukutaan muutama yö siellä, toiset muutamat täällä. Ihmeellisen mukautuvaisesti lapsi on nukahtanut milloin mihinkin makuuhuoneeseen tai hyttiin.

Huomenna lähdemme Turkuun päivälaivalla, ystävä tulee vastaan satamaan ja menemme Naantaliin nukkumaan. Aamulla luvassa on namiaamiainen ja kylpyläosaston hyväksikäyttö, sitten kiertelemme Turun kadut ja lähdemme iltalaivalla kohti Tukholmaa, mutta valitettavasti retki on semmoista laatua, että emme käy ollenkaan Ruotsissa maissa. Hyppäämme pois laivasta sitten kun se on tulossa taas Suomea kohti. Olisi ollut kivaa käydä Tukholmassa sillä viime reissusta on vuosia, mutta toisaalta tällä tavoin olemme kotona pari päivää ennen joulua.

Hyvää matkaa siis, toivotaan ettei laiva uppoa! 

Joulun rauhaa 26.12.2011

Nyt on sitten tapaninpäivä. Silloin kun olin lapsi ja nuori, kokoonnuimme aina tapaninpäivänä mummulaan, koko äidin puolen suku. Ilta kului syöden ja televisiota katsellen, ja sitten pelattiin korttia, Peukku-nimistä peliä koko suku pyöreän pöydän ympärillä. Myöhemmin aikuiset pelasivat Marjapussia ja lapset pyörivät kuka missäkin. Se oli kotoista ja mukavaa. Sitten äiti kuoli ja perinne sai uuden, surullisen piirteen. Muuta sukua ei enää muutoin tullut tavattua kuin tuona päivänä. Kun mummu kuoli äidistä muutaman vuoden päästä, perinne muuttui vieläkin raskaammaksi. Suku kokoontui ja me sisarukset poikkesimme enemmän ja vähemmän nauttien. Joskus puhelimessa eräs suvusta sujautti suustaan, että jollain lailla tuntuu ettemme ole enää sukua, kun äitimme on kuollut siitä välistä. Kommentti viiltää vielä monen vuoden jälkeenkin. Eihän meillä muuta sukua ole, miten voikin käydä niin että me jäimme omillemme.

Kaikki se auttoi kyllä irtautumaan juurilta, ja nyt on ilmavaa lentää minne vain.

Joulu oli ihanan rauhallinen, mies puki yhden pihan kuusista valoihin ja nyt se toivottaa kaikki saarelle tulijat tervetulleiksi. Pesin aattoaamuna pihasaunan, sytytin sinne kynttilöitä, kannoin pukuhuoneen lattian täyteen räsymattoja ja laitoin havuja tuoksumaan löylyhuoneeseen. Tyttö saunoi mukana ammeessa, ja olipa ihanaa vilvoitella pukuhuoneessa löylyjen jälkeen pienen punaposken kanssa! Siinä hetkessä oli joulutunnelmaa: kirpeä pukuhuone, huuruiset ikkunat, löylyn kosteus iholla, lepattavat kynttilät.

Joulupäivänä kannoimme sisään yhden sohvan ja kaikki minun rakkaat kirjani! Mies laittoi makuuhuoneeseen kirjahyllyn ja sain sinne pokkareita riviin, aika hieno värisuora tuli. Valikoin kuormasta muutamia herkkupaloja tytölle ja paras oli hänen mielestään Nemo-kustantamon Pieni kummajaiskirja, siinä kun on lopussa peili. Onpa äidinkin kiva katsella viimeisen sivun kohdalla pikku lukijaa peilin kautta. Muistelen että samassa sarjassa on ilmestynyt myös Pieni pusukirja, tai jotain sinne päin. Sen kun löytäisi vielä jostain!

Jouluaskartelua ja kuusen tuoksua

Huh, tyttö on ollut puolisentoista tuntia päiväunilla ja sain tehtyä joulukortit lähettämistä vaille valmiiksi. Eilen heräsin tietoisuuteen joulun vääjäämättömästä lähestymisestä, kun puhelimeen alkoi tipahdella viestejä joissa kyseltiin osoitetta tänne kaukaisuuteen. Onneksi työkalukasseista löytyi korttiaineksia ja tyttökin on reippaasti yksin tutkinut huushollia aivan ilman kaatumisia tai havereita, niin että äiti on päässyt askartelemaan suvulle ja ystäville. Jospa vielä ehtisi kauppaan ostamaan postimerkkejä, he kun sulkevat arkisin kello viisi.

Perjantaina myrsky pyyhälsi yli Ahvenanmaan ja tuhosi ainakin laitureita ja venevajoja veneineen. Maarianhaminassa yksi ravintolalaivoista oli irronnut ja se oli aiheuttanut välillisesti yhden henkilön kuoleman. Meidän suunnassamme kaatui puita ja sähköt ovat menneet poikki pidemmiksi ja lyhyemmiksi ajoiksi koko viikonlopun ajan.

Maanantaina keräsin lenkillä puhureiden puista katkaisemia havuja ja nyt meillä on maljakossa tuoksuva joulukuusi-mänty-sekoitus muutamine palloineen. Jos ei muuta keksitä, niin se saa riittää joulukuuseksi, vaikka minä kaipaisinkin kunnon joulupuuta. Onkohan tämmöisissä pienten lasten perheissä edes tapana hommata joulukuusta? Jotenkin mieleen nousee kuva kuuselle konttaavasta pärisijästä, äidistä kantamassa pärisijää pois, kuusta kohti konttaavasta pärisijästä taas, sitten pienet sormet neulanterävien havujen ympärillä, itkua ja isä kantamassa pärisijää pois. Ja hetken kuluttua sama ralli uudelleen, tai ehkä vielä kaatuvia kuusia muutamaan kohtaan lisäten. Ehkä ensi vuonna sitten, jos vaikka joku kuusi tontilla olisi oikean kokoinen ja tarpeeksi nätti joulukuuseksi, ja niin huonolla paikalla kasvamassa, että sen raaskisi kaataa pois.

Sivuhuomautus: hauskaa tuossa meidän kuusi-mänty-kuusessa on ne muutamat kävyt, joita sattuu kasvamaan oksissa. Ne nimittäin kai luulevat lämpimässä sisäilmassa että on kevät ja napsahdellen aukovat kylkiään tiputellen siemeniä. Kivan kuuloista, en tullut tuommoistakaan ollenkaan ajatelleeksi.

Kuvakirjoista

Ajattelin tänään laittaa kuvia tyttären suosikkikirjoista. Olen niin iloinen siitä, että hän selvästi tykkää lukutuokioistamme, vaikka on vasta kahdeksan kuukauden ikäinen. Joskus kun hän on levoton tai kärttyisä, hän rauhoittuu mielellään kirjojen äärelle, ja katselee ja kuuntelee kolmekin kirjaa aivan hiiskumatta ja vääntelehtimättä. Yleensä luemme muutamat kirjat pariinkin otteeseen. Olen päättänyt että jos hän alkaa katsella muualle tai kiukuta, kirjat laitetaan pois ja tehdään jotain muuta. Haluan että kirjojen lukeminen on vain ja ainoastaan hauskaa ja positiivista. En minäkään aina jaksa lukea kuin muutaman sivun omaa aikuisten kirjaani, eipä hänenkään tarvitse jos ei jaksa.

Silloin kun hän oli ihan pieni, parin kuukauden ikäinen, kokeilin ensimmäisen kerran kirjoja, ja silloin hän ei jaksanut ollenkaan katsella niitä kirjoja mitä hän katselee nykyisin. Hän oli saanut lahjaksi semmoisen kirjan jossa oli vain mustavalkoisia pallukoita joista muodostuu kukkasia, ja se oli aivan mahdottoman mielenkiintoinen kirja. Ensimmäisillä kerroilla hän tuijotteli aivan hiljaa, sitten tulivat mukaan käsillä huitominen ja hihkaisut.

Nykyisin mustavalkoinen kukkakirja on jo tylsä, ja olemme siirtyneet ihan kunnon tarinoihin. Lempikirjoja ovat Eric Carlen Pikku toukka paksulainen, josta on tehty vauvaversio sorminuken ja pahvisivujen kanssa. Se on hollanniksi, sillä se on ostettu Amsterdamista, mutta olen hienosti kehitellyt oman tarinan kuvien ympärille. (Suomenkielinenkin versio löytyy kirjakaupoista, mutta nyt se tuntuu vähän turhalta hankinnalta.) Kirpparilta olen löytänyt kivan Miffy-kirjan, joka yleensä luetaan kahteen tai kolmeen kertaan peräkkäin. Lempikirja on Tralalaa, jossa on aivan ihanat kuvat (Benjamin Chaud). Kirja on aika pitkä vauvalle, mutta illmeisesti kuvat ovat lapsenkin mielestä superhienot, sillä ne kiinnostavat ihan hirveästi. Tyttö repii kirjan monesti itselleen pöydältä ja selailee sitä omatoimisestikin. Kirjassa on mukana CD jossa on kaunis melodia kirjan taustalle, mutta minun mielestäni siinä on liian nopea tempo; tahtoo sanoa että sen mukaan sivuja pitäisi kääntää ihan liian nopeaan tahtiin. Joskus soitellaan sitä muuten vain ja se uppoaa kuulijaan ihan yksikseenkin.

Kuvakirjoja kaipaan kovasti muuttokuormasta, ihan kuten aikuistenkin kirjoja. Kokoelma sisältää parisensataa kuvakirjaa, ja niistä varmasti moni olisi suosittua lukemista jo nyt. Siellähän lepäävät, toivottavasti kohta hermot kärähtävät niin, että kannan ne tänne vaikka niille ei ole mitään paikkaa missään. Sitten aloitamme lukemisharrastuksen ihan toden teolla.

Itsenäisyyspäivän kokkolämpöä

Itsenäisyyspäivän pitkä vapaa on nyt sitten vietetty, kotona on taas vakituinen kotijengi - me kaksi naista ja kaksi koiraa. Eilen poltimme risuja ja palavaa rakennusjätettä, oli ihanaa olla ulkona ja puuhata semmoista missä sai näkyvää aikaan. Toissapäivänä miehen sisko oli muutaman tunnin kylässä ja katsoi tyttären perään, saimme kummatkin aikuiset möyriä samaan aikaan ulkona. Täytin kymmenen jätesäkkiä roskalla, joka lepäili ympäri tonttia odotellen ensi kesän taapertajaa. Kivemmalta tuntuu kerätä ne suoraan sammalmättäiltä kuin pienestä vaaleanpunaisesta suusta. Samasta syystä kova sana tarpeellisten tavaroiden listalla on semmoinen portti, joka pitäisi konttaajan poissa rakennustyömaalta, kaikkien ruuvien, muovien ja lasivillapaalien ulottuvilta. Semmoisen taidan käydä ostamassa ihan heti huomenna.

Alemmassa kuvassa koirarouvamme joka makasi ihan himputin lähellä eilistä kokkoa, taisi lämmittää ihanasti. Itse kun seisoin yhtä lähellä niin tuntui että kulmakarvat ja ripset kihartuvat. 

Ps. Aikuisten jouluristeily sujui tosi mukavasti, ruoka ja juoma oli hyvää ja sitä oli saatavilla reippaasti, kuten myös tanssia ja herrasmiesmäisiä käsisuudelmia. Tyttö oli viihtynyt hoidossa oikein hyvin, kuulemma nukkumaan ei olisi halunnut taintua, oli vain nauranut sängyssä. Kaikilla oli siis juhlatuulta!

Pikkujoulu ja pikkujoulujen odotus

Viime viikonloppuna täällä vietettiin pikkujoulua. Pikkujoulun viettäminen juurikin tiettynä päivänä ei ole ollut minulle tuttua aiemmin, mutta tässä valtakunnassa sitä vietetään juurikin nyt menneenä viikonloppuna. Saattaa olla että pikkujoulu sattuu aina ensimmäiselle adventille, en ole tarkastanut kalenterista josko se sattui viime sunnuntaille, se voisi olla ihan loogista.

En ole koskaan aiemmin viettänyt pikkujoulua minään tiettynä päivänä. Työpaikan pikkujoulut ovat eri luku ja niitä toki vietetään täällä kuten muuallakin ihan milloin vain, mutta tämä pikkujoulu on semmoinen juhla, että silloin otetaan sisään pikkujoulukuusi, joka on kooltaan pienempi kuin oikea joulukuusi; laitetaan jouluvalot ja sytytetään kynttilät, juodaan glögiä ja syödään hiukan jouluherkkuja, ja lapset saavat pikkujoululahjat. Kun seurustelin ensimmäistä talvea mieheni kanssa, saimme kutsun pikkujoulunviettoon miehen sisarelle, ja kutsu esitettiin muodossa "tuletteko meille kylään lauantaina, kun on pikkujoulu". Minulla on tapana vääntäytyä välillä jääräpääksi ja vänkäsin vastaan, että ei semmoista ole olemassa - joulun alla voi tavata ja vaikka istuskella jouluntunnelmissa, tarjota pipareita ja joulutorttuja, mutta ei ole olemassa pikkujoulua, jota vietetään tiettynä ajankohtana.

Nyt tämä tapa tuntuu mukavalta. Lauantaina olimme pikkujoulumarkkinoilla jotka järjestetään Kastelholman linnan lähistöllä Jan Karlsgårdenissa, siellä oli tarjolla kaikenlaista joulutunnelmaa piparkakkumuoteista havukransseihin ja hyasintteihin, lampaantaljoja ja kudonnaisia, joululaatikoita ja hilloja sekä Husön kauniita monihaaraisia kynttilöitä (joita en koskaan raaski korkean hinnan vuoksi ostaa). Kävimme myös ystävien lasten kanssa tapaamassa joulupukkia. Markkinoiden jälkeen tarjosimme ystäville vihanneskeittoa ja valkosipulileipää sekä makoisaa piparkakun makuista mutakakkua, jonka resepti oli viimeisimmässä Pirkka-lehdessä. (Resepti: http://www.pirkka.fi/ruoka/reseptit/99850-piparimudcake)

Sunnuntaina kävin tyttären kanssa leipomassa piparkakkuja meidän suomenkielisten salaseuran kanssa, oli oikein mukavaa. Sain jopa mahdollisuuden ryhtyä kerhontädiksi, ja siihen mielelläni tartuin, katsotaan josko minut lopulta huolitaan tehtävään.

Ja sitten vielä se hauskin juttu: perjantaina on luvassa aikuisten pikkujoulut. Miehen työpaikan jouluristeily on avec, ja tyttö menee illaksi hoitoon. Jännittää vaikka tiedän ja luotan, että varmasti kaikki menee hyvin. Tyttö ei ole aiemmin ollut hoidossa, ja laivalta on vaikea päästä hätiin jos kaikki menee myttyyn ja solmuun. Yritän ja olenkin hyvin onnistunut keskittymään siihen kivaan puoleen - siihen, että saa laittautua ja nähdä aikuisia ihmisiä, ehkä jopa päästä mukaan kuplivaan tunnelmaan. Kivointa on varmaankin se, että pääsemme miehen kanssa ihan aikuisten kesken nauttimaan jostain muustakin kuin kotiseinien sisäpuolesta.

Kaislikossa suhisi

Laitanpa vielä postia toiseen otteeseen saman päivän aikana. Ei ollut yksinkertaisin mahdollinen lenkille lähtö, koirien hihnat olivat kadonneet ja kirosin ja sadattelin sitä pihassa. Soratien alkuun on matkaa vain nelisensataa metriä, mutta tie loppuun lauttarantaan ja autot kaahaavat aika kovaa kyytiä, kun pelkäävät aina lautan olevan juuri lähdössä. Hihna on siis aika lailla pakollinen varuste. Löysin sitten pihasta talviteloille laitetun veneen vierestä pätkän köyttä ja hiiohei, sehän passasi mainiosti. Onneksi sain lähdettyä niiden muutaman aurinkoisen tunnin aikana, joista tänään sai nauttia, jos sattui olemaan ulkona oikeaan aikaan.
Oli upeaa.

Marrasta mielessä

Miten onkin ollut näin saamaton ja tuhnu olo jo pidemmän aikaa? Viime viikon lopulla oli ihan eri draivi, kun sunnuntaihin mennessä piti saada valmiiksi materiaalia kustantamon aikataulukokousta varten. Silloin syntyi tulosta ja oli energinen olo. Viikon alussa sain kuvista palautetta ja vinkkejä eteenpäin viemiseksi, ja yhtäkkiä uuvahdin ihan totaalisesti. Samaan aikaan yritän lukea materiaalia päällekkäiseen kuvitustyöhön, mutta kylläpä lukijan päässä jumittaa.

Olen varmaan jollain lailla väsähtänyt kokoamaan jatkuvasti samaa palapeliä osasista, jotka eivät välillä millään suostu ahtautumaan yhteen. Jos tiskit jättää tiskaamatta yhtenä päivänä, niin työtähän on tuplasti seuraavana päivänä. Tytär on tietysti hoidettava rakkaudella, ja se rakkauden kohdehan on paikalla ja hereillä joka päivä aamukahdeksasta iltakahdeksaan, lukuunottamatta tunnin parin päiväunia. Koirista toinen on juuri käynyt leikkauksessa ja törmäilee ympäriinsä gramofoni päänsä ympärillä, eikä sen antibiootteja tai leikkaushaavan puhdistusta sovi unohtaa. Koirat pitää tietysti myös lenkittää joka päivä, ja kauhulla odotan kinosten ja rattaiden yhteistyötä tuolla ainoalla metsätiellä, jota minulla on tapana kuluttaa.

Sitten on tietysti työt, ja ne palaset ovatkin kaikkein kimuranteimmat. Olen miettinyt sen näin: joskin työ on välillä stressaavaa ja vie aikaa, ja usein olisi niin paljon ihanampaa kellahtaa iltaisin lukemaan tai päiväunien aikaan surffailla netissä tai vaikka ottaa huonosti nukutun yön jälkeen päiväunet. Mutta jos en saisi tehdä tätä työtä jota rakastan ja josta olen lapsesta asti unelmoinut, aivan varmasti muumioituisin tämän kotitalouden pyörittämiseen. Jos ajatellaan tätä palapelivertausta, jota olen pyöritellyt: ehkä palaset ovat välillä hukassa ja vaikeasti yhteensovitettavissa, mutta kaikkein ikävintä palapelissä on se, jos osa palasista puuttuu.

Nyt kun päässä tuntuu jumittavan ja väsyttää, on varmaan hyvällä omallatunnolla otettava rennommin ja pidettävä muutama päivä taukoa. Nautittava olosta tyttären kanssa, mentävä ulos kävelemään ja kaupungille kiertelemään. Maattava miehen kanssa sohvalla iltaisin ja haaveiltava tulevaisuudesta ja siitä, mitä tehtäisiin, jos olisi paljon rahaa. Toivottavasti se energia sieltä hiljalleen palautuu.

Pelottava suomenkieli

Viime päivät ovat olleet tasaisen harmaita ja kosteita. Mereltä on noussut iltaisin sumua ja lauttarannan keltainen valo kajastelee aavemaisena. Jotenkin tämä meren läheisyys on tuonut tähän syyskoleuteen uuden, lempeämmän ulottuvuuden, ainakin silloin kun tuuli on pysytellyt tyynenä. Koleus ei tunnu yhtä raa'alta kuin betoniviidakossa; luonto vain jollain lailla tulee enemmän iholle kuin vaikkapa kesäkuumalla.

Tapasimme tänään tyttären kanssa suomenkielisiä tuttavuuksia, ja meillä oli oikein mukavaa ja leppoisaa. Perheen tytöt olivat odottaneet vauvan kylääntuloa, ja he esittelivät kovasti askarteluja ja kertoilivat tarinoita tarhasta ja leluistaan. Keskustelimme suomen kielen asemasta täällä, ja sain kuulla, että esimerkiksi suomenkielisen päiväkodin perustaminen ei ole onnistunut tämän valtakunnan ainoassa kaupungissa. Kun ollaan yksikielisiä, niin ollaanpa sitten kunnolla yksikielisiä.

Täällä myös ilmestyy kaksi sanomalehteä, ja jos niistä vanhoillisemman tapahtumapalstalle lähettää suomenkielisen ilmoituksen, niin sieltä otetaan yhteyttä, että teksti on käännettävä ruotsiksi. Palstalla lepäävä suomenkielinen (ja siis suomenkielisten yhdistyksen jäsenille suunnattu) ilmoitus aiheuttaa lukijakunnassa negatiivisen reaktion, ainakin näin lehdessä pelätään ja perustellaan tapahtuvan. Tällaiset faktat kuristavat suomenkielisen kurkkua. Manner-Suomi on kaksikielinen, ja siellä lapset kyllä saavat käydä kaikenlaisissa kielikylpypäiväkodeissa - valinnanvaraa on englannin ja ranskan kautta venäjään ja melkein mihin tahansa kieleen. Uskoisin myös, että jos vaikkapa Aamulehteen tai Helsingin sanomiin lähettäisi englanninkielisen, siis kahden kotimaisen ulkopuolisen, ilmoituksen, se mukisematta julkaistaisiin.

Näiden juttelunaiheiden jälkeen suomenkieliset tapaamiset saavatkin aivan uuden, salaseuramaisen piirteen! Pitäisiköhän kristittyjen kala-symbolin innoittamana kehitellä autojen takapuskureihin jokin symboli, vaikkapa kuokkaa heiluttava Jussi tai jotain oikein metsäsuomalaista. Vaikka HK:n sininen lenkki. Asiasta ei tarvisi puhua mutta kaikki tietäisivät että samaa kerhoa ollaan, vaiennettuja suomenkielisiä.

Tarinan alku

Tämäpä kummallista. Monta päivää, jo muutaman viikon, olen suunnitellut tämän julkisen päiväkirjan aloittamista, ja nyt jännittää niin etteivät sormet tahdo totella käyttäjäänsä. Olen jo aikoja lukenut muiden kirjoittamia blogeja suomen kielen kaipuussani, ja jollain lailla ne ovat auttaneet minua koti-ikävässäni.

Sanon koti-ikävässä, vaikka asunkin kotona, vieläpä päätoimisesti. Olen ollut äitiyslomalla yhdeksän kuukautta, ja yhtä kauan olen asunut kohtalaisen kaukana entisestä kotikaupungistani. Muutin saaristoon suuren mahan kanssa, onneksi saimme kantoapua muutamalta hyvältä ystävältä muuttokuorman kummassakin päässä. Vieläkin suuri osa muuttokuormasta lepäilee ulkovarastossa. Meidän talomme täällä saaristossa on rakennusprojekti, jonne eivät vielä pitkään hetkeen mahdu kirja- tai lelukokoelmat, jotka siis saavat hytistä laatikoissaan vielä toisenkin talven pakkaset.

Elinympäristön keskeneräisyys harmittaa erityisesti silloin kun katselen kauniita sisustuslehtiä, joissa lastenhuoneet on maalattu näpäköillä väreillä ja retrolelut istuvat tarkoin harkituissa riveissä raikkailla hyllyillä, tai kun lattiat ovat puhtaat ja kiiltävät eikä työkalujen ja eristysvillapaalien miehittämät. Tiedän sisimmissäni, että tämä rakentaminen on väliaikaista, enkä tohdi valittaa, koska minä en ole se, joka joutuu käymään töissä potien huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehdi ja jaksa rakentaa. Emme ole myöskään ole onnistuneet taikomaan mistään niin runsaasti rahaa, että voisimme palkata tänne jonkun toisen rakentamaan; emme edes niin paljoa, että voisimme aina halutessamme kävellä kauppaan ostamaan rakennuksella tarvittavia materiaaleja.

Toinen uusi asia muuttuneessa elinympäristössäni on kieli, joka on se toinen kotimaisemme, eikä millään tavalla hallussani vielä kolme vuotta sitten. Eräänä iltana mukavan miehen tavatessani päätin, että minä opettelen hänen kielensä eikä toisinpäin. Se on sittemmin osoittautunut hyväksi päätökseksi, ja päivä päivältä kieli sujuu sukkelammin kuin aiemmin. Oma kieli on kuitenkin niin tärkeä, että lukemisharrastukseni haluan säilyttää suomenkielisenä. Toinen tapa vaalia suomea on suomenkielisten kontaktien haaliminen, ja haalimisen olen nyt sitovimman vauva-ajan helpottaessa aloittanut toden teolla. Olen liittynyt suomenkielisten yhdistykseen ja löytänyt muutamia suomenkielisiä tuttavuuksia ja ystäviä muitakin reittejä pitkin. Se tuntuu upealta, ja alan hiljalleen pedata omaa petiäni uuteen ympäristöön.

Kolmas uusi asia elämässäni on tietysti äitiys. Se on välillä ihanaa ja välillä tylsää, välillä hirvittävän tylsää ja hirvittävän ihanaa. Ihanaa on nähdä lapsen kasvavan, ja ihmetys minulle on ollut se, kuinka nopeaan tahtiin se kasvu ja kehitys tapahtuu. Tylsältä tämä äitiys tuntuu silloin, kun ostan Hesarin ja luen kaikista niistä vauva-aktiviteeteista, joita vaikkapa pääkaupunkiseudulla järjestetään. Olen löytänyt itsestäni sosiaalisen eläimen juuri kun olen muuttanut hiljaiseen ja rauhalliseen elinympäristöön, ja se on ollut pieni kulttuurishokki. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, ja hyvä näin. Tämä kirjoittaminen saattaa avartaa elinpiiriäni jollain lailla johonkin suuntaan, ja tästä tämä nyt alkoi.