Nyt on sitten tapaninpäivä. Silloin kun olin lapsi ja nuori, kokoonnuimme aina tapaninpäivänä mummulaan, koko äidin puolen suku. Ilta kului syöden ja televisiota katsellen, ja sitten pelattiin korttia, Peukku-nimistä peliä koko suku pyöreän pöydän ympärillä. Myöhemmin aikuiset pelasivat Marjapussia ja lapset pyörivät kuka missäkin. Se oli kotoista ja mukavaa. Sitten äiti kuoli ja perinne sai uuden, surullisen piirteen. Muuta sukua ei enää muutoin tullut tavattua kuin tuona päivänä. Kun mummu kuoli äidistä muutaman vuoden päästä, perinne muuttui vieläkin raskaammaksi. Suku kokoontui ja me sisarukset poikkesimme enemmän ja vähemmän nauttien. Joskus puhelimessa eräs suvusta sujautti suustaan, että jollain lailla tuntuu ettemme ole enää sukua, kun äitimme on kuollut siitä välistä. Kommentti viiltää vielä monen vuoden jälkeenkin. Eihän meillä muuta sukua ole, miten voikin käydä niin että me jäimme omillemme.
Kaikki se auttoi kyllä irtautumaan juurilta, ja nyt on ilmavaa lentää minne vain.
Joulupäivänä kannoimme sisään yhden sohvan ja kaikki minun rakkaat kirjani! Mies laittoi makuuhuoneeseen kirjahyllyn ja sain sinne pokkareita riviin, aika hieno värisuora tuli. Valikoin kuormasta muutamia herkkupaloja tytölle ja paras oli hänen mielestään Nemo-kustantamon Pieni kummajaiskirja, siinä kun on lopussa peili. Onpa äidinkin kiva katsella viimeisen sivun kohdalla pikku lukijaa peilin kautta. Muistelen että samassa sarjassa on ilmestynyt myös Pieni pusukirja, tai jotain sinne päin. Sen kun löytäisi vielä jostain!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti