Yhtäkkiä olen huomannut että tästä paikasta on tullut koti. Se tapahtui kai ihan hiljalleen, tai sittenkin aivan yhtäkkiä, en tiedä, niin vain kävi. Ehkä se oli joulu vaikkemme sitä kovasti puunanneetkaan; ehkä se oli jollain kumman tavalla ne toissapäiväiset kirjalaatikot jotka mies kantoi kuistille ja minä siitä sisään. Ehkä se on remontti ja rakennus joka etenee ja alkaa saada muotoaan, positiivisia tunnelmia ainaisen uupumuksen ja hitauden sijaan. Yhtäkkiä huone joka on ollut työkalujen ja eristepaalien varastotila ja jossa pyykkinarut ovat risteilleet ikkunan edessä, alkaakin muistuttaa kirjastoa. Kun lattiassa näkee mielikuvituksen voimin 60-luvun ohuiden lautojen ja valetun ja levytetyn uuden lattian sekä niiden välissä olevan rakosen sijaan uuden hienon tumman puulattian, ja seinille osaa kuvitella eristeiden ja usb-levyjen tilalle kirjahyllyjä ja kaunista maalattua seinää, siinähän se on, kirjasto! Huoneestahan eivät oikeastaan puutu kuin pinnat, katosta lattiaan pelkät pinnat, niiden alta ja yltä eristeet, sekä sähköt. Sitten se on valmis.
Olemme ottaneet matkan varrella kuvia rakennuksen etenemisestä, ja vanhoja kuvia onkin hauska katsella. Ne toimivat myös vitamiininä kun tuntuu että mikään ei edisty. Päivämääristä näkee että muutama kuukausi takaperin kaikki on ollut erilaista, enemmän vaiheessa. Jo pelkästään keittiön sokkelit ja kaapinovien säätäminen teki keittiöstä paljon enemmän keittiön näköisen. Sen kun olisin tiennyt kahdeksan kuukautta sitten, kun kaapit rakennettiin paikoilleen ja ne jäivät siihen, hiukan keskeneräisiksi, hiukan vinoiksi. Olisin kannustanut jatkamaan sitä projektia vielä vähän eteenpäin.
Voi kunpa osaisinkin vetäistä silikonit työtason saumoihin ja kaakeloida ne puuttuvat rivit seinään, muurata keittiön työtason ulkopuolen ja rapata sen valkoisella, vetää vessan seinään toisen rappauskerroksen, asentaa hienot listat vessan oven ympärille, saumata lattialaatat vielä toiseen kertaan, sahata ja naputella listat kylpyhuoneen kattoa kiertämään, ruuvata paikoilleen kylpyhuoneen poistoilmaventtiilin. Näin kun listaan tekemättömiä asioita, niin joka silmäyksellä keittiön ja kylpyhuoneen suuntaan näen niitä vain lisää ja lisää. Mikä stressi se mahtaa olla töistä palaavalle jolla on se rakennusvastuu. Tämä minun roolini taitaa olla omiin asioihini ja töihini keskittyminen sekä kiittely ja kehuminen, kun jokin työvaihe etenee tai jopa valmistuu. Minua ainakin risoisi, jos joku piiskaisi tekemään tuplavuoroa tekemättä itse mitään asioiden hyväksi.
Tämän päivän päätelmä on kuitenkin se, että kotiin on vihdoin saavuttu, tämä on minun, minä asun täällä. Mikä mainio tunne se onkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti