Nyt on pakko kehua kirjaa jonka juuri luin loppuun. Karkkipäivä (Otava 2010) on kirjan nimi, ja sen on kirjoittanut Markus Nummi, jonka tuotantoon en ole aiemmin tutustunutkaan - tämän lukukokemuksen jälkeen aion lukea niin monta hänen kirjaansa kuin suinkin tämän saarivaltakunnan kirjastoista on mahdollista löytää. Kirja oli älyttömän hyvä. En tiedä onko kirja aiheuttanut keskustelua mediassa, onko se innoittanut ajankohtaisohjelmia tai lehtiä keskustelemaan ja kirjoittamaan lastensuojelusta Suomessa yhtään enempää kuin on tähän mennessä kirjoitettu; jos ei, niin hyi hyi toimittajat ja Otavan markkinointiväki.
Kirja kertoo tarinaa lapsista, joiden vanhemmat eivät kykene pitämään heistä huolta, ja vanhemmista jotka ovat pahaksi omalle jälkikasvulleen. Kirja kertoo myös meistä aikuisista: kokeneista ja kokemattomista sosiaalityöntekijöistä; sukulaisista, naapureista, meistä "sivullisista", jotka enemmän ja vähemmän puuttuvat asioihin, vihjeisiin, tuntemuksiin. Kirjailija on kirjoittanut kirjan tosiasioihin perustuen ja saanut hienosti täyttä faktaa mukaan.
Minäkin olen ollut semmoisessa työssä, missä olen saanut nähdä perheitä monesta eri yhteiskuntaluokista; monia kummallisia tilanteita, monia lapsia, joita olen jäänyt myöhemmin miettimään. Miksi en ole soittanut minnekään, toisinsanoen sosiaaliviranomaisille? Miksi minä olen ajatellut, että ei ole minun asiani puuttua, että joku toinen tietää paremmin, miten tuon perheen lapset voivat - että joku toinen on varmasti pitämässä heistä huolta? Miksi olen tehnyt semmoisia olettamuksia? Miksi joku toinen pitäisi huolta, kun en minäkään pidä? Itsekin tiedän, että kaikilla perheillä ei ole sukulaisia, jotka puuttuisivat asioihin, menisivät kotiin ja hakisivat lapsia pois tulenaroista tilanteista. Eikä lapsen huono vointi ole kiinni perheen yhteiskuntaluokasta. Melkein jokainen ihminen voi saada lapsia, myös kaikki he, joiden ei missään nimessä pitäisi. Myös he, jotka sairastuvat henkisesti. En tietenkään, missään nimessä tarkoita sitä, että henkisesti tasapainottomat eivät saisi hankkia lapsia tai pitää omia lapsia luonaan, siitä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, että jokaisella lapsella on oikeus hyvään elämään ja apuun, jos sitä tarvitaan. Jokainen lapsi haluaa olla oman vanhempansa luona. Tosiasia on se, että kaikissa perheissä vanhemmat eivät pärjää yksin, että apua tarvitaan. Ja sitä apua voi olla vaikea hankkia itse, varsinkin jos on lapsi.
Yhden päätöksen minä ainakin tein. Minä en ole sosiaalialan ammattilainen. Jopa ammattilainen tekee virheitä, ei huomaa vihjeitä, unohtaa asioita kiireessä. Minun tehtäväni on kertoa jos näen jotain epäilyttävää, jotain, joka jää vaivaamaan mieltä. Jos se tapahtuu uudelleen, minun tehtäväni on kertoa siitä uudelleen. Kuka muu sen tekisi, jos eivät toiset aikuiset? Sitä parempi jos kyseessä on ylireagointi tai väärä hälytys. Kunpa kaikki hälytykset olisivat vääriä. Paha juttu että ne eivät useinkaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti