Tällä viikolla olo on ollut erityisen rankka. Ikävä kaupunkiin on suunnaton. Se tuntuu ihan kolotuksena ja levottomuutena, huokailuina, sydämentykytyksenä. Luulisi että olo helpottaisi näin kesää kohti, kun lämpö ja vehreys alkaa toden teolla puskea päälle, meri kimmeltää ja lokit kirkuvat. Juuri tällaisinä päivinä oli kamalinta lähteä täältä kotia kohti, kun vielä asuin Helsingissä ja kävin täällä vain vapaapäivinä.
Ehkä se onkin se lokkien ääni. Siitä tulee helsinginkaipuu. Lokkihan on yhtä kuin kesä kaupungissa, satamissa, Kauppatorilla. Ne pelottavat, koirankokoiset mastodonttilokit, jotka tepastelevat julmilla, keltareunaisilla silmillään mulkoillen torin laitamilla. Juuri kun luulet nähneesi pelottavimman lokin, esiin astuu juurikin se jättiläiskoko. Olin erään kesän töissä Kauppatorilla, ja aina kun ne hirviölokit alkoivat saapastella ihmisvilinässä, käänsin katseeni turisteihin. Että ne pelkäsivät! Kiljahtelivat ja säpsähtelivät, repivät toisiaan hihoista, tuijottivat hievahtamatta hirvötä, jottei se pääsisi yllättämään takaapäin. Niitäkin lokkeja kaipaan juuri nyt, haluaisin tavata ne kaupungissa.
Minun pitäisi vain lähteä. Ottaa ja pakata tyttö mukaan ja lähteä vaikka viikoksi pois täältä. Työntelisin rattaita, ostaisin kioskista pallojäätelöä, mentäisiin lautalla Suomenlinnaan katsomaan entistä työhuonettani. Käytäisiin Linnanmäellä. Saisin laittaa päälle kivoja mekkoja, ja ostaa vaikka mitä kivaa, koska voisin kierrellä kaupoissa. Syödä voisi joka päivä eri paikassa. Voisin kierrellä museoissakin ja Korkeasaaressa. Se on hyvä suunnitelma, siitä lähdetään liikkeelle.
Ps. Kuvien halkopinot ovat pari vuotta vanhoja, jo poispoltettuja. Yksi uusi pino odottaa hakkaajaansa,eli ilmeisesti minua. Se pino olisikin selvitettävä, jotta ensi talvena saisi lämmitellä edes vähän kuivahtaneiden halkojen kajossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti