Laineilla keinui pieni lautta vain

Soitin juuri Ålandstrafikeniin ja varasin minulle ja tyttärelle autopaikat saaristolautoille. Täältä tullaan äiti-Suomi! Voi mikä kurakeli mahanpohjassa, muurahaisia housuissa, perhosia kurkussa asti. Jännittää, kun ei saa ajaa turvaan ison laivan vatsaan, vaan matka koostuu pikkuisista pätkistä, odottelusta kahvilassa, jonottamisesta kuumalla autokaistalla hikisen lapsen kanssa. Ajatukset on säädettävä uudelle taajuudelle. On ihanaa päästä mantereelle, sinne kauan kaivattuun Helsinkiin. Mikä maailma meille avautui, kun hankimme auton ikkunaan punaisen saaristoasukkitarran. Lautta maksaa pyöreän nollan. Niitä menee muutama vuoro päivässä. Pääsen milloin vain mukaan laineille, maailma avautuu minulle ihan eri tavalla kuin ruotsinlaivojen kesähintojen kynimänä, eikä mukaan edes tarvitse hypätä keskiyöllä tai aamuyöllä, keskelle hummaavaa risteilyväkeä. Ps. Kuvissa ei ole pitkänmatkan lautta vaan meidän kotoisa lossi.

Tuuli ja kesätuuli

Tämän päivän tuulta ja harmaita, villeinä pyyhältäviä vaahtopäitä ihmetellessä tuntuu kuin viimekesäiseltä juuri päättynyt kuuma viikonloppu. Takakuistilla makoilu, varastosta kaivettu auringonvarjo, aurinkorasvan ihana tuoksu. Hiekkalaatikolla pölyyntyvä kesämekko, pienistä sukkahousuista ropiseva hiekka iltakylpyyn mennessä. Hiekkavana joka jää ammeen kulmaan kun veden on kaatanut pois. Omat hellemekot joita jännittää pukea päälle. Uskaltaako sääriä näyttää kaikelle kansalle, eikö ne olekaan suihkun jälkeistä yksityistavaraa olohuoneen illanhämyissä? Sitten kuuman päivän jälkeen yhtäkkiä tuntuu että koko kroppa on auringonpaahtama, kuin suojakerroksen saanut, ei enää kalpea, vapiseva, talvenkelmeä, muilta piilotettava jättiläis-siskonmakkara. Ja sunnuntai-iltana kauppaan pukeutuu tummentuneisiin pisamiin ja itsetyytyväisyyden puhjenneeseen kukkaan, ja siihen lyhyeen, ohukaiseen punakukalliseen kesämekkoon sonnustautunut kesäihminen.

Onkohan se kesäihminen enää tallella, eipä taida olla. Jos se tänään lähtisi kaupunkiin, niin rohkeus olisi varmasti sammunut. Sitä se tuuli teettää.

Kiitos Veirs ja Ellis!

Kirjastosta tarttui mukaan ulkokuoreltaan kaunis CD-levy. Laura Veirs, jolta olen joskus kuunnellut muutaman lempeän folk-kappaleen, on viime vuonna (2011) ilmestynyt Tumble Bee -niminen folk-levy lapsille. Heti autossa työnsin levyn soittimeen, mutta siellä se ei oikein toiminut, hienot sävelet ja ääni hukkui auton meteliin.

Täällä kotona ollaan levyä kuunneltu ja nautiskeltu heleästä, luonteikkaasta musiikista. Mistä ihmeestä tyttökin yhtäkkiä keksii ruveta hyppyyttämään itseään ylös, alas, musiikkia kuunnellessaan? Onko se joku ihmisruumiiseen, järjestelmään rakennettu piirre, että musiikki aiheuttaa keinuntaa? Eiväthän eläimet tee niin. Tyttö jopa hymisee mukana. Kummallista. Minun mielestäni ainoa miinus levyssä on se, että minun lauluääneni ei taivu tähän sävelasteikkoon, en siis voi lauleskella mukana. Menee ölinäksi, ei kestä edes omat korvat kuunnella. Mutta oikein kaunis levy, ja juuri semmoinen lastenlevy, josta tykkään: sopii aivan mukisematta aikuisten korvillekin.

Ps. Ihan uusi tuttavuus oli levyn humorikkaat, valtavan hienot kuvat tehnyt Carson Ellis (hyi minä, miten kuvittaja voikin elää näin pimennossa?) Näin upeita teoksia löytyi ihan vain noukkimalla hiukan pinnalta, kun osasi etsiä. Apua kuinka herkullisia piirroksia. 

copyright Carson Ellis

copyright Carson Ellis

copyright Carson Ellis

Tämä kannattaa lukea

Nyt on pakko kehua kirjaa jonka juuri luin loppuun. Karkkipäivä (Otava 2010) on kirjan nimi, ja sen on kirjoittanut Markus Nummi, jonka tuotantoon en ole aiemmin tutustunutkaan - tämän lukukokemuksen jälkeen aion lukea niin monta hänen kirjaansa kuin suinkin tämän saarivaltakunnan kirjastoista on mahdollista löytää. Kirja oli älyttömän hyvä. En tiedä onko kirja aiheuttanut keskustelua mediassa, onko se innoittanut ajankohtaisohjelmia tai lehtiä keskustelemaan ja kirjoittamaan lastensuojelusta Suomessa yhtään enempää kuin on tähän mennessä kirjoitettu; jos ei, niin hyi hyi toimittajat ja Otavan markkinointiväki.

Kirja kertoo tarinaa lapsista, joiden vanhemmat eivät kykene pitämään heistä huolta, ja vanhemmista jotka ovat pahaksi omalle jälkikasvulleen. Kirja kertoo myös meistä aikuisista: kokeneista ja kokemattomista sosiaalityöntekijöistä; sukulaisista, naapureista, meistä "sivullisista", jotka enemmän ja vähemmän puuttuvat asioihin, vihjeisiin, tuntemuksiin. Kirjailija on kirjoittanut kirjan tosiasioihin perustuen ja saanut hienosti täyttä faktaa mukaan.

Minäkin olen ollut semmoisessa työssä, missä olen saanut nähdä perheitä monesta eri yhteiskuntaluokista; monia kummallisia tilanteita, monia lapsia, joita olen jäänyt myöhemmin miettimään. Miksi en ole soittanut minnekään, toisinsanoen sosiaaliviranomaisille? Miksi minä olen ajatellut, että ei ole minun asiani puuttua, että joku toinen tietää paremmin, miten tuon perheen lapset voivat - että joku toinen on varmasti pitämässä heistä huolta? Miksi olen tehnyt semmoisia olettamuksia? Miksi joku toinen pitäisi huolta, kun en minäkään pidä? Itsekin tiedän, että kaikilla perheillä ei ole sukulaisia, jotka puuttuisivat asioihin, menisivät kotiin ja hakisivat lapsia pois tulenaroista tilanteista. Eikä lapsen huono vointi ole kiinni perheen yhteiskuntaluokasta. Melkein jokainen ihminen voi saada lapsia, myös kaikki he, joiden ei missään nimessä pitäisi. Myös he, jotka sairastuvat henkisesti. En tietenkään, missään nimessä tarkoita sitä, että henkisesti tasapainottomat eivät saisi hankkia lapsia tai pitää omia lapsia luonaan, siitä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, että jokaisella lapsella on oikeus hyvään elämään ja apuun, jos sitä tarvitaan. Jokainen lapsi haluaa olla oman vanhempansa luona. Tosiasia on se, että kaikissa perheissä vanhemmat eivät pärjää yksin, että apua tarvitaan. Ja sitä apua voi olla vaikea hankkia itse, varsinkin jos on lapsi.

Yhden päätöksen minä ainakin tein. Minä en ole sosiaalialan ammattilainen. Jopa ammattilainen tekee virheitä, ei huomaa vihjeitä, unohtaa asioita kiireessä. Minun tehtäväni on kertoa jos näen jotain epäilyttävää, jotain, joka jää vaivaamaan mieltä. Jos se tapahtuu uudelleen, minun tehtäväni on kertoa siitä uudelleen. Kuka muu sen tekisi, jos eivät toiset aikuiset? Sitä parempi jos kyseessä on ylireagointi tai väärä hälytys. Kunpa kaikki hälytykset olisivat vääriä. Paha juttu että ne eivät useinkaan ole.

Missä olet Helsinkini?

Tällä viikolla olo on ollut erityisen rankka. Ikävä kaupunkiin on suunnaton. Se tuntuu ihan kolotuksena ja levottomuutena, huokailuina, sydämentykytyksenä. Luulisi että olo helpottaisi näin kesää kohti, kun lämpö ja vehreys alkaa toden teolla puskea päälle, meri kimmeltää ja lokit kirkuvat. Juuri tällaisinä päivinä oli kamalinta lähteä täältä kotia kohti, kun vielä asuin Helsingissä ja kävin täällä vain vapaapäivinä.

Ehkä se onkin se lokkien ääni. Siitä tulee helsinginkaipuu. Lokkihan on yhtä kuin kesä kaupungissa, satamissa, Kauppatorilla. Ne pelottavat, koirankokoiset mastodonttilokit, jotka tepastelevat julmilla, keltareunaisilla  silmillään mulkoillen torin laitamilla. Juuri kun luulet nähneesi pelottavimman lokin, esiin astuu juurikin se jättiläiskoko. Olin erään kesän töissä Kauppatorilla, ja aina kun ne hirviölokit alkoivat saapastella ihmisvilinässä, käänsin katseeni turisteihin. Että ne pelkäsivät! Kiljahtelivat ja säpsähtelivät, repivät toisiaan hihoista, tuijottivat hievahtamatta hirvötä, jottei se pääsisi yllättämään takaapäin. Niitäkin lokkeja kaipaan juuri nyt, haluaisin tavata ne kaupungissa.

Minun pitäisi vain lähteä. Ottaa ja pakata tyttö mukaan ja lähteä vaikka viikoksi pois täältä. Työntelisin rattaita, ostaisin kioskista pallojäätelöä, mentäisiin lautalla Suomenlinnaan katsomaan entistä työhuonettani. Käytäisiin Linnanmäellä. Saisin laittaa päälle kivoja mekkoja, ja ostaa vaikka mitä kivaa, koska voisin kierrellä kaupoissa. Syödä voisi joka päivä eri paikassa. Voisin kierrellä museoissakin ja Korkeasaaressa. Se on hyvä suunnitelma, siitä lähdetään liikkeelle.

 Ps. Kuvien halkopinot ovat pari vuotta vanhoja, jo poispoltettuja. Yksi uusi pino odottaa hakkaajaansa,eli ilmeisesti minua. Se pino olisikin selvitettävä, jotta ensi talvena saisi lämmitellä edes vähän kuivahtaneiden halkojen kajossa.

Juhlapäivän saldo

 

Äitienpäivä sujui kivasti. Nukkuvia miehiä oli kotona kahden sijasta kolme, sohvilla joka huoneessa. 

Yksi nistä minun vieressäni, se oli mukavaa. Juurikin se, joka heräsi minun ja tyttären vierestä (kellon soidessa) seitsemältä, hujahti ulos ja tuli takaisin nihkeän, juuri poimitun kukkakimpun sekä tuoreeltaan paketoidun (kuulin paketoimisrapinat keittiöstä) lahjan kanssa. Paketista löytyi pari ikkunassa jo roikkuvalle lampulle. Ensimmäisen olin jo saanut edellisellä viikolla, ei malttanut antaja odottaa sunnuntaihin kummankin kanssa. 

Minun ei tarvinnut edes tehdä aamiaista, sain jakaa poikien kanssa omeletit ja pekonit. 

Ja illemmalla, sitten kun viikonloppuvieraat olivat lähteneet, tarjoiltiin pastaa, ja vielä myöhemmin suklaata ja elokuvaa. Itse leipaisin juustokakun kun teki niin mieli. Ehkä ensi vuonna saan kaksivuotiaan kätösillä leivotun, tiedä häntä. Tämä äitienpäivä kelpasi oikein mainiosti tämmöisenään.

Äitienpäivän aatonaattona

Onko minusta tullut perfektionisti kotiäiti vai mikä, mutta tuntuu että siivoustarve vain kasvaa ja kasvaa. Ehkä se on karvanlähtöaika, ehkä hiekkailuun keskittyvät ulkoleikit - taas pitäisi siivota, vaikka juuri toissapäivänä imuroin ja pesin lattiat. Jos vielä joskus pääsisi asumaan jonnekin ihan yksin...muistan kuinka suloista oli, että jos yksin yksiössäni siivosin, niin siistinä pysyi, kunnes sotkin. Ah, se oli elämää.

Me olemme tytön kanssa istuneet viime päivät hiekkakasan kulmalla. Rakensimme hiekkalaatikon, ja minä aloin hankkia siihen hiekkaa talon vieressä lepäävästä kaivuuhiekkakasasta. Huh. Hiekka kottikärryyn, kivet ämpäriin ja talon vierustan soran sekaan; suuret murikat pinoon odottamaan muurin muurausta. Hullun hommaa sanon minä, mutta ihan meditoivaa.

Taidan ensi viikolla kirjoittaa, miten äitienpäivä sujui. Minulla on pahat aavistukset, sillä meille on tulossa viikonlopuksi kylään miehen kaveri ja entinen kollega. Jotenkin on semmoinen olo, että huomaan sunnuntaina tekeväni aamiaista kahdelle pahanhajuiselle laiskamadolle, kunhan olen ensin syöttänyt lapsen ja koirat. Siitä nousee sitten kyllä älämölö. Olen päättänyt että minä vaadin itselleni kunnon äitienpäivän, tässä en rupea köyhäilemään. Sen olen ansainnut.

Onnea onkimassa

Tein tyttärelle yksivuotislahjaksi reilu kuukausi takaperin taulun. Se on tehty kollaasitekniikalla: tekniikka josta olen ollut vuosikausia innostunut, sillä kun saa nopeasti kivan näköistä jälkeä. Sain tehdä viime kesänä yhden kirjan kuvituksenkin kollaasilla, ja ehkäpä tämän vuoden aikana yhden toisen, ihan oman projektin, jos kaikki menee mukavasti.

Aloin ihan miettiä että löytyisiköhän kuville, tauluille ostajia, jos alkaisin tehdä niitä myytäväksi? Lasillisia kehyksiä saa aika halvalla kirpputoreilta ja ne voi ensin maalata mustiksi, kuten tyttärenkin taululle tein. Otin juuri tänään yhteyttä erääseen käsityö-lahjatavarakauppaan, toivoisin että he innostuisivat tarpeeksi ottaakseen niitä myyntiin. Katsotaan kuinka käy!

Maalitreffit

Takana on mukava, tuulinen päivä. Meillä on niin onnellinen tilanne, että miehen sisko haluaa ja pystyy silloin tällöin hoitamaan tyttöämme, ja nyt toista kertaa tyttö meni yökylään heille. Olimme sopineet jutusta jo muutama viikko sitten, ja yhtäkkiä piti keksiä jotain semmoista tekemistä, jota on hankala tehdä vuotiaan muksun kanssa. Päädyimme maalaamaan vierasmaja-varaston. Siinä vierähti niin monta tuntia, että syömäänkin päästiin vasta puoli yhdeksältä, ensimmäistä kertaa aamupalan jälkeen. Jotenkin voisi kuvitella, että täydellinen ilta lapsen yökyläillessä voisi liittyä romanttiseen illalliseen, viinipullon jakamiseen ja semmoiseen, mutta tämä totaalisen erilainen päiväohjelma todistaa muuta. Olipa mukavaa olla ulkona ja saada jotain fiksua tehtyä. Nyt poskia kuumottaa - varmaan aurinko vähän tarttui kalmankalpeaan talvi-ihoon. Eikä silmääkään enää kirvellä vaikka sinne tipahti suuri annos maalia. Ehkä kevään kuluessa harjoitus tekee minustakin mestarin; koko talo kaipaa vielä uutta maalikerrosta itseensä.

Nääs nääs!

Getassa on paikka jonka nimi on Nääs. Se lausutaan "nees" ja kun minä näin sen ensimmäisen kerran, miehellä oli hauskaa kun iloisesti huusin, että kato, nääs! Tällä minun omalla ahvenanmaalaisellani ei ollut sen vertaa tietotaitoa, että olisi tiennyt, että meidän tamperelaisten sanotaan hokevan jatkuvasti "nääs nääs". No, enhän minäkään tiennyt että täällä hoetaan "hörde-du du" oikein leveällä ladonnalla. Kun joskus Helsingissä kuuntelen ruotsia, se kuulostaa vähän siltä, kuin suomenkielinen puhuisi ruotsia - oikein kovalta kalskahtavasti ja kulmikkaasti, harvoin mitään pehmeää suhistellen. Ruotsinruotsia tukholmankieltä lukuunottamatta minun on vaikea ymmärtää, varsinkaan eteläistä murretta joka kuulostaa jo ihan tanskalta. Tämä ahvenanmaankieli on siltä väliltä: pehmoista ja leveää maalaisruotsia, mutta ei liian epäselvästi puhuttua. Tosin pari kesää kesti ennenkuin yhtäkkiä heräsin siihen, että ymmärrän mitä paikalliset maalaispojat puhuvat. Edelleenkin saattaa moni puolihuolimattomasti sanottu juttu mennä aivan ohi korvien ja ymmärryksen.

Alemmassa kuvassa on veljeni, joka on aikamoinen touhupete. Kuka muu voisi yhtäkkiä keksiä saunanlämmityksen lomassa, että lakaisenpa teidän saunan katon? Kuva kiitokseksi siitä, että sain häneltä yllätyslahjan - upean kameran. Voi niitä kauniita kuvia joita sillä saa otettua. Auringonvalo tallettuu juuri niinkuin se silmille näkyy. Sanat eivät riitä kertomaan kuinka huippu veli ja huippu teko sen lahjan antaminen oli. Kiitos kaunis paras veikka!

Vapputunnelmia

Vielä näin kolmantena päivänä vapun jälkeen elelen kevään juhlan tunnelmissa.  Vappuun kuului vappukokko, kauniita auringonlaskuja kotikallioilla, veljen ja pienen veljenpojan kastautuminen mereen, grillausta, munkkien paistoa, sekä Getassa Bolstaholmin tilalla lehmien niityllelaskeminen vapunpäivänä. Voi sitä riemua kun vasikat saivat haistaa ulkoilman ensimmäistä kertaa elämässään. Pomppivat ympäriinsä kuin pienet vieterit, niin että lehmien oli pakko lopulta mennä komentamaan.

Vappukokko on perinne täälläpäin; Manner-Suomessa ruotsinkielisillä alueilla kokot poltetaan jo pääsiäisenä, ja suomenkielisessä Suomessa sitten juhannuksena. Vappukokko on oikeastaan ihan hauska juttu - silloin ei ole ihan yhtä kylmä olla ulkona illalla kuin pääsiäisenä, ja juhannuksena maasto voi jo olla vähän liian kuivaa ison tulen poltteluun. Keväällä saa mukavasti kaikki kevätsiivouksen roskat savuiksi ilmaan ja tuhkaksi kesän istutuksille. Eniten siinä, että vappu on ohitse, surettaa ikävä vieraisilla olleisiin sukulaisiin. Aika menee liian nopeasti kun on mukavaa.

Kissa kauhea

Eräänä päivänä kävin läpi yli vuosi sitten muuttoa varten pussitettuja vaatteitani ja löysin naamiaisasun, jota olin käyttänyt kaksi vuotta sitten vappuna. Se oli semmoinen kissa-asu, jossa on paksu häntä pyllyyn ommeltuna. Leikkasin hännän irti ja ajattelin ensin tehdä tyttärelle käärmeen. Kävelynlenkin verran kypsyttelin ajatusta ja käärmeestä tulikin kissa. Kissa muotoutui samana iltana, tein sille vielä kauhistuneen ilmeen. Aina on henkilöitä, jotka kauhistelevat toisten tekemisiä, ja tämä kissa on ollut kauhistelijan roolissa meidän perheessä. Kun tassut nostaa suupielien eteen tai ohimoille, voi oikein kuulla kuinka se hekumoi kaikella kauhealla.