Siskon upeat kesähäät ovat takana. Kaikki siskon kaverit, joita viimeksi olen nähnyt ala-asteikäisinä, olivat kasvaneet aikuisiksi, kauniiksi ja persoonallisiksi, opiskelleet jokainen itselleen omanlaisensa ammatin, valinneet puolison, muuttaneet kuka minnekinpäin maailmaa. Tanssilattialla heitti kärrynpyörää rakas kummipoikani, veljenpoika, joka on jo käynyt yhden vuoden koulua; siskontyttö esitteli tanssikoulupyörähdyksiä morsiustyttömekossaan, yritti tanssittaa meidän tyttöä, jolla oli minun vanha, äitini ompelema, maahan asti ulottuva pitsimekko päällään. Että meillä on yhtäkkiä tanssilattiallinen omia lapsia, meillä jotka juuri leikkelimme päiväkausia sukkia paperinukeille ja leikimme barbeilla isoveljen puupaloista rakentamassa, lattian täyttävässä barbitalossa.
Vielä muutama vuosi sitten, kun oma tyttö ei ollut syntynyt, olo oli kuin huijarilla: kuka tulisi kertomaan näille lapsille, että nämä ihmiset, joiden luulette olevan turvallisia aikuisia, ovatkin aivan keskenkasvuisia, juuri yläasteella istuneita? Onkohan se sama olo piinannut myös omia vanhempia? 80-luvulta on yhtä pitkä matka tälle vuosikymmenelle kuin 50-luvulta oli 80-luvulle. Äiti sai meidät lapset nuorempanakin kuin minä, hänellä oli vielä lyhyempi askel nuoruusvuosista äidiksi kuin minulla on, minulla joka olen jo melkein keski-ikäinen.
Koskaan ei kai ole valmiimpi vanhemmaksi kuin silloin, kun lapsen saa. Tarkoittaen että lapseen ei voi koskaan täysin valmistautua. Aina sitä vain on keskeneräinen, niin vanhempana kuin ihmisenäkin. Ja kumma kyllä, lapsi taitaa tehdä ihmisestä täydemmän, enemmän oman itsensä, sellaisine ulottuvuuksineen ja piirteineen, joista ei ennen vanhemmaksi tuloa ollut aavistustakaan. Ja nyt vain sitten odotellaan. Sitä seuraavaa sukupolvea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti