Asfaltti tapaa kallion

Työ lähti painautumaan kirjaksi, sain samana iltana kylään erittäin rakkaita ystäviä melkein koko viime viikoksi. Kävimme rannalla, metsässä kävelemässä, veneessä istumassa (yksi joukosta on meripelkoinen, joten helpoin tapa veneillä oli laiturissa kiinni), kallioilla heittämässä kaarnanpaloja ja käpyjä koirille haettavaksi. Maarianhamina ympäristökuntineen tarjoili meille kahvia ja ahvenanmaan pannukakkua, kirpputorilöytöjä (kasan levyjä, hienon kynttiläjalan ja pähkinänsärkijän, joka oli myös naisvartalo navasta alaspäin (!)), sekä hyvää lammashampurilaista Pilsnermackanissa. Kadut kaupungissa olivat jo tyhjentyneet turisteista, vieraat viihtyivät rauhassa ja hiljaisuudessa.

Kun ajelutin heitä iltaisia teitä pitkin tässä meidän saarella, ystävän valtasi yhtäkkiä se tunne, kun pitkän matkan jälkeen lähestyy kesäpaikkaa, rakasta mökkiä illan valossa, ja aivan muutaman hetken päästä tietää olevansa perillä. Se on hieno kutkutus. Toinen ystävä heitti useaan kertaan ilmaan ajatuksen, että asunto Helsingin keskustassa myytäisiin, ja rahoilla hankittaisiin tontti ja talo saaristosta. Illan hämyssä välähtäviä ajatusleikkejä, jotka eivät koskaan toteudu. Urbaani henkilö nauttii siitä maailmanvalloittajan elämästä, jossa ensin käydään Brucen keikalla Helsingissä, sitten Pattin Tukholmassa. Välissä rauhoitutaan kallioilla ilta-auringossa, seuraavana päivänä lennetään Flow'iin Björkiä kuuntelemaan. Minulla oli ne kaikki kortit käsissäni, enkä koskaan käyttänyt niitä. En kertaakaan käyttänyt Helsinkiä hyväkseni sillä tavoin, kuin sitä olisi voinut hyväkseen käyttää. En ollut koskaan tarpeeksi asfaltinhimoinen.

Näin on hyvä, niin että kun vieraat lähtevät, minä alan maalata ikkunankarmeja, välissä istun kalliolla napaa myöten vedessä ja annan kirkkaanvirheän levän kutitella sääriä. Illalla hakkaan halkoja ja kannan niitä kymmenen sylillistä ulkovajaan. Suunnittelen viikonlopulle venereissua jollekin ihan pikkuiselle luodolle, josta voin kerätä kiviä takan päälle. Joka ikinen suomalainen voisi muuttaa tänne, ostaa maata ja viiden vuoden päästä vaikka rantatontin. Aika harva muuttaa, aika harva lopulta uskaltaa. Se on varmaan se hiljaisuus joka pelottaa, tapahtumattomuus ja eristyneisyys. Joitakin pelottaa ruotsinkieli. Täällä on käännyttävä sisäänpäin, on opeteltava viihtymään hyvin vähillä virikkeillä. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pienessä mittakaavassa, ja joka paikassa tapaa samat ihmiset. Kukaan ei pääse oikeasti hunningolle. Elämä on aivan erilaista kuin siellä, suuressa kaupungissa.