Toissapäivänä tuli nopea lähtö rapujuhliin. Aikaisemmin viikolla mies sai viestin, josta luki että kutsu kävi lauantaina 18. päivä. Sovimme lapsenlikan ja iloitsimme että kohta päästään juhlimaan, onpa ihanaa! Lauantaina minulla oli tiedossa koko päivälle töitä, sunnuntaillekin, mies lupasi olla tytön kanssa. Kunnes puhelin kilahti, siihen saapui viesti, jossa luki että ottakaa saunakamppeet mukaan illalla, näyttäisi olevan niin hieno sää että varmaan saunotaan ja uidaan illan päätteksi. Iski epäusko ja paniikki. Viestissä lukikin lauantaina kello 18.
Tyttö pääsi hoitoon parin tunnin varoitusajalla, tietokone pysyi kiinni. Sunnuntaina sain tehdä töitä kahden edestä, mutta kaikki valmistui hienosti, ja ilta oli aivan hulppean kiva. Siinä valmistautuessani lähtöön muistelin parin vuoden takaisia tunnelmia - aina mielessä oli se, että olisi niin kivaa ymmärtää kieltä niin hyvin, että keskustelussa pysyisi mukana. Nyt se ajatus on poissa, kieli on löytänyt minut! En ole koskaan jaksanut aktiivisesti sitä opiskella, joskus pidin ruotsin sanakirjaa vessalukemisena, muutoin ajattelin, että pienet lapsetkin vain jotenkin oppivat, miksen sitten minä. Siellä rapujuhlissa naurettiin taas minun ensimmäiselle kesälleni täällä, kun en ymmärtänyt sanaa "tupp". Sitten pantomiimin ja muiden sanojen kautta olin huudahtanut, että niin joo, tupphan on "manhöna!", mieskana. Ja siitä muutaman päivän kuluttua olin tullut innoissani sanomaan, että nyt tajuan, että paljon aikaisemmin oppimani "tuppskinn" tarkoittaa sananmukaisesti kukonihoa, siis sitä, kun iho on suomeksi kananlihalla. Nämä vuodet ovat olleet yhtä iloista oivallusta, ja niitä oivalluksia tulee lisää lähes päivittäin. On kuin olisi lapsi jälleen, uuden kielen kanssa. Ehkä se pitää sitten nuorekkaana, ainakin aivot saavat vitamiinia koko ajan, uusien oivallusten ravintoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti