Ehkä minusta ei koskaan tule semmoista bloginpitäjää joka kulkisi joka hetkellä kamera kädessä ja kasvoilla, harmi kyllä. Meillä oli kylässä ystäviä viikonlopun yli, ja lauantaina pidimme rapujuhlat. Yhtään kuvaa en ottanut tunnelmallisista valoista tai rapuvuoresta. Yllä kuvia joita ei yleensä oteta: juhlien jälkeiset, surulliset lyhdyt roikkumassa terassilla, kun maanantain masentunut syyssade piiskaa maisemaa.
Lyhdyistä tuli mieleen tehokkaan kotiäidin tarina: kävin hakemassa miehen siskolta kivoja valosarjoja kattoon ripustettavaksi, omat valot kun ovat edelleen joulun jäljiltä pihakuusessa, josta niitä ei kukaan halua mennä pois riipimään (ja kohtahan ne saa taas sytyttää). Paljon oli autoon kannettavaa kun lähdin sieltä kotia kohti. Asetin valosarjalaatikot hetkeksi auton katolle kun sidoin tyttären turvaistuimeen, ja lopun jokainen arvaakin. Tuli tekstiviesti puhelimeen, kun odottelin lauttaa rannassa. Viestissä miehen sisko ilmoittaa arvelevansa, että valosarjat taisivat jäädä auton katolle, kun lähdin ajamaan, sillä ne lojuvat maassa siellä Maarianhaminassa. Vastasin että no voihan perkule miten ne siihen katolle jäivät, laitan miehen hakemaan. Tuli vastaus, että eikun ne ovat siellä keskellä liikenneympyrää aika monen auton yliajamina. Se tunne joka seuraa kun on tuhonnut jonkun toisen omaisuutta, se ei ole kiva tunne. Kuulemma heillä oli ollut hauskaa, enkä saanut edes ostaa uusia tilalle, mieluummin kuulemma lämpökynttilöitä, jos jotain. Siskon mies vielä halusi tietää, että mitä sanoja minun mieheni käytti asiasta kuullessaan, kruunaisi kuulemma koko vitsin.
Askartelimme sitten illalla miehen kanssa vauvanruokapurkkien päälle silkkipaperia ja rautalankaa ympärille, ja saimme elävän valon valosarjat kattoon. Mutta kyllä sapetti ja ennen kaikkea hävetti. Jospa yrittäisin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, menisi varmaan elämä helpommin eteenpäin. Muutaman kerran olen havahtunut, kun tietokoneella töitä tehdessäni olen miettinyt, että voisiko tässä samalla vaikka lukea kirjaa? Ja sama ajatus on käynyt mielessä autoakin ajaessani, että jos siinä ratin vieressä pitäisi avointa kirjaa, hyvin ehtisi hiukan lukea. On tuntunut niin oudolta keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Hiukan jarrua nyt, ja kumpikin käsi rattiin, niin ehkä tiekin pysyy paremmin alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti