Viimeiset pari päivää on mieleen pompahdellut eräs paikallinen nuorimies. Hän käväisi tässä eräänä päivänä kylässä ja juteltiin niitä näitä. Tuli puheeksi kesätyö, ja se kirvoittikin ilmoille nipun mielipiteitä. Työvuorot olivat tyhmiä, palkka huonoa ja työkaverit hönttejä suurine, milloinkaan toteutuvine suunnitelmineen. Vuorotyö onkin raskasta öineen ja viikonloppuineen, ja tämä nimenomainen työ aivan tosissaan huonosti palkattua, jopa niin huonosti, että olen monesti ihmetellyt, kuinka ne aikuiset miehet sillä palkalla oikein pärjäävät, varsinkaan kun ne yöt ja pyhät eivät riitä kaikille. Ehkä siksi töissä onkin paljon miehiä, jotka haaveilevat paremmasta, niinkin kovasti että haaveet alkavat tuntua tosilta, ihan näinä päivinä tapahtuvilta. Katkeruus aiheuttaa keskinäistä eripuraa ja kaunaa, selän takana puhutaan kollegoista pahaa. Se kaikki ällistyttää ja turhauttaa juuri työuransa alkavaa poikaa.
Kumminkin huomaan olevani keski-ikäistyvä, hanttihommissa kyllästetty työläinen. Minun työpaikkani eivät ole koskaan olleet korkean profiilin urapaikkoja; niillä on rahoitettu se varsinainen elämä ja osa-aikatöinä ne ovat mahdollistaneet oman, huonosti palkatun sydämenuran toteuttamisen. Katselin keittiössä pikkuista poikaa joka oli täynnä katkeruutta menetettyä kesää kohtaan, huokui halveksuntaa niitä keski-ikäisiä kollegoita ajatellessaan. Minua suretti. Semmoista on elämä, joskus pitää tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei haluaisi viettää vapaa-aikaansa. Aika usein töihin pitää mennä kun kavereilla on houkuttelevampia suunnitelmia. Rahaa ei vyöry sisään ovista ja ikkunoista, vaikka töitä tekisi viisi päivää viikossa. Nämähän ovat aikuisen kommentteja. Ihan hyviä kerrottavaksi. Onneksi me miehen kanssa olemme miettineet, että meillä ei tarjota kultalusikoita lautasella. Elämän pitää olla välillä surkeaa, tylsää ja väsyttävää. On aloitettava jostain, eikä asiat aina mene niinkuin suurimmissa unelmissa. Onnellinen saa olla niistä asioista, joita on saavuttanut ja onnellakin itselleen voittanut. Vastapainoksi on oltava surkeaakin, muuten onnikaan ei tunnu miltään. Vai olenko ihan väärässä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti