Eilen revin itseni niskavilloista liikkeelle. Päivittäiset lenkit jäivät kesällä kävelemättä, kuten yleensä rutiineille ja hyville tavoille tapaa kesällä käydä. Aika monta kilometriä jäi kulkematta. Siellä se metsä odotteli syksyisen kosteana, saniaiset olivat jo alkaneet vaarallisesti kellastua. Viime viikolla sama paikka oli vielä aivan kesäinen. Kyllä sen kanssa varmaan oppii elämään, vaikka ensimmäinen tunne oli että ei vielä. Mitään en ehtinyt tekemään, kaikki kesäunelmat jäivät unelmiksi, jos niitä ei jo toteuttanut.
Rannalla tyttö nappasi käteensä kävyn, ja ojensi sen koiralle, kuten tapana on. Koira ei ollenkaan huomannut sivulla heiluvaa käpyistä kättä, ja tyttö huudahti koiran nimen, ja perään että täällä! Käpy! Yhdisti kolme sanaa tuosta vain järkeväksi kokonaisuudeksi. Hetken ajan rullasi että kuulenko omiani, mutta en kuullut. Muutaman vuoden päästä ylpeydentunne vaatii varmaan vähän enemmän, mutta nyt tuntui että tämä oli palkinnon arvoinen suoritus, sydän lennähtää ylpeyden pakahduttamana ulos rinnasta. Jippo, täällä käpy, ja vielä suomeksi. Kohta meillä on kotona naisten suomenkielinen salaseura!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti