Löytöretki

Kesän muistoksi kuvia, jollaisia ei voi enää ottaa, sillä kukapa menisi enää vedellä leikkimään tuonne syksyisiin puhureihin. Kirpputorilta ostettu pyörä sai perusteellisen pesun ja myöhemmin illalla uuden kiiltävän rallipinnan auringossa kulahtaneen tilalle. Kivempaa olisi ollut maalata ferrarinpunaisella, mutta kaupasta ei löytynyt semmoista väriä. Vielä kun löytäisin kivan töötän sarveen. Pyöränpesijän jalat eivät ylety vielä polkimille, mutta ensi keväänä varmasti yltävät.

Eilen illalla poimin tontilta puoli kiloa puolukoita, juuri sopivasti yhteen purkilliseen hilloa, jonka jo ehdin  tänä aamuna keittää. Siinä ilta-auringossa sangon kanssa osuin semmoiseen kohtaan tonttia, jossa kallion syvennys ja ympärille levittäytyneet isot kivenlohkareet muodostivat aivan täydellisen nuotiopaikan. Siihen paistoi ilta-aurinko, oli tyyntä, maisema yli veden juuri kaikkein kauneimpaan suuntaan. Päällimmäinen tunne oli häpeä omasta löydöstä: että en edes tiennyt että täällä on tämmöinenkin paikka. Huusin miehen ja tytön halonhakkuupuuhista ja siinä me kaikki istuskelimme, tyttö söi puolukoita saavista. Vieritimme yhden kivenlohkareenkin vähän parempaan asentoon, ja lupasin kerätä siihen keskelle valmiiksi ringin kiviä tulentekoa varten. Hauskinta löydössä oli oikeastaan se, että kun mies tuli paikalle, ei ensimmäinen kommentti ollut "joo, olen miettinyt samaa, että tämä olisi tosiaan oivallinen paikka", eikä ensimmäinen reaktio ollut vaeltelu lähimaastossa, kohta kuuluvan huudahduksen kera: "entäs tämä paikka, eikös tämä olisi vielä parempi?" Mikä kaikki tarkoittaa sitä, että minä löysin ehdottoman napakympin. Loppuviikosta saamme rakkaita vieraita, jotka aivan varmasti haluavat paistaa hiilloksella makkaraa. Tulisipa hyvä sää, kaunis ilta-aurinko, ja lupaan ladata kameran patterit ja ottaa kuvia.