Kuvasin eilisen piirustusillan hiilitöitä, ja kylläpä pistää silmiin niin, että kirvelee. Jokaisessa kuvassa miestä tökkii milloin minnekin jokin outo varjo, kai valon tiellä roikkuneesta lampunvarjostimesta peräisin oleva. Tekisi mieleni ottaa itseäni niskavilloista kiinni ja ravistella lempeästi, sanoa että keskittyisitpä joskus kunnolla, tekisit asiat vaikka heti ensi kerralla oikealla kädellä loppuun asti. Tiedän, että ärsyynnyn, kun joku toinen jättää asiat puolitiehen tai menee yli sieltä missä aita on matalin. Ihan varmasti ärsyynnyn juuri siksi, että tunnistan saman piirteen itsessäni. Monesti jälkikäteen kismittää, kun tiedän, että olisin voinut vielä hioa ja piirtää uudelleen, käydä vielä kerran läpi korjaukset. Jos työn lopputulosta on tarkoitus katsella monta vuotta, sen voisi tehdä rima korkealla loppuun asti. Jospa seuraavalla kerralla koettaisin muistaa tämän tunteen ja ottaa opiksi. Syö purjoa tämmöinen ärsytys.
Tuli vielä semmoinen mieleen, että näiden kuvien mallina poseeraaa eräs näyttelijä, joka on muuttanut Ahvenanmaalle samoihin aikoihin kuin minäkin, vajaa kaksi vuotta sitten. Hänen lapsensa ovat kotikoulussa, siis omien vanhempien opetuksessa. Tänne on muuttanut enemmänkin kotikouluaktiiveja, kotikoulu kun ei ilmeisesti ole kaikkialla sallittua tai hyväksyttyä. Kuulostaa mielenkiintoiselta elämäntavalta. Lapset saavat jo alusta pitäen keskittyä siihen, mistä luonnollisesti ovat kiinnostuneita, ja lukujärjestys elää sen mukaan. Matematiikkaa opetellaan käytännön tilanteissa, biologiaa varten ostetaan kiikarit ja lähdetään luontoon, vaikka joka päivä. Englannin opiskelua varten perhe vuokraa vaatimattoman asunnon kuukaudeksi Englannista, muuttaa sinne puhumaan ja oppimaan kieltä (kuulostaa epäreilulta, mutta toinen vanhempihan on lasten opettaja, ja toisella liikkumisen salliva työ).
Kullekin lapselle kehitetään tekemistä sen mukaan, miten hän etenee ja mistä kiinnostuu. Kun pääsee pois perinteisen lukujärjetysajattelun kahleista - tunti matematiikkaa, tunti uskontoa - niin maailmahan siinä avautuu. Ja tämä meidän mallimme kertoi tutkimusten osoittavan, että jos lapsi kasvettuaan lukio- tai yliopistoikään haluaa jatkaa opiskelua perinteisemmällä tyylillä, opiskelumotivaatio on hurjan korkea - takana kun ei ole yhdeksän vuoden tasapäistävää koululaitosta. Ihan hieno juttu, mutta vaatii paljon vanhemmilta: ensinnäkin perheen tulot pienenevät, toisekseen vanhempien on jaksettava ottaa suuri vastuu lastensa oppimisesta. Toisaalta: mitä on oppiminen? Mitä sitä lopulta muistaa omista kouluajoista, yhtälöistä, derivoinnista, vuosiluvuista? Oppia voi niin monin tavoin, niin monia eri asioita. Ehkä oma vanhempi on juuri se, joka haluaa auttaa löytämään juuri sen oman polun kaikista tuhansista mahdollisista. Tiedä häntä, mutta aika jännä juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti