Tänä päivänä menimme metsään koko perhe. Tien poskilla on pilkotellut kantarelleja siinä määrin, että aavistus ajoi syvemmälle metsään, ja siellähän niitä kyyhötti poimijoita odottelemassa. Se oli elämäni ensimmäinen sieniretki. Isoin kanttarelleista oli aivan julmetun suuri, ja muutenkin metsä kukki niin runsaana erilaisia sieniä, että tulevilta Helsingin kirjamessuilta, joita odotan kuin kuuta nousevaa (koska saan matkustaa sinne aivan yksin, nukkua laivassa ja hotellissa, tavata ystäviä ja kierrellä katselemassa loputtomasti uusia ja vanhoja kirjoja), aion metsästää itselleni sienioppaan. Minusta tulee ihan varmasti sienestäjä.
Metsän jäljiltä koiran turkista löytyi liioittelematta viisikymmentä punkkia vaeltelemasta. Omilla housuilla ryömi muutama, ja sitten vielä yksi ilkimys nappasi kiinni kaulasta. Ikävin eläin koko Suomessa, eikä vähiten niiden hirmuisten tautien vuoksi mitä se saattaa kantaa ja tartuttaa.
Kuitenkin vielä yksi posliinikellokin löytyi muikealla tuurilla auki olleelta kirpputorilta. Kirpputorin pitäjä huudahti "no nyt se hieno kello lähtee", kun kävelin käytävillä sitä hipelöiden. Kello oli kuulemma ollut jo 60-luvulla erään kaupan seinällä. Sievästi se alkoi tikittää kun sai sisäänsä patterin, kestävä ja kaunis peli.
Kirpputorilla tapasimme myös Ahvenanmaalle ajautuneen suomalaisen romutaiteilijan, jonka kanssa tulee aina tavatessa turistua. Hän kertoi juttelevansa joka päivä lähialueen variksille, kyselevänsä kuinka päivät sujuvat. Ne kuulemma vastailevat kukin omilla persoonallisilla äänillään, matkivat kyselijän kuikahduksia. Hyvä että senkin sai vielä kuulla, kivan varistarinan, pisteeksi iin päälle tähän sunnuntaihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti