Aamulla sängystä näkyi sininen taivas ja männyt, joihin paistoi aurinko. Tytär nukkui pää minun mahani päällä. Silittelin tytön hereille, ja ensimmäisenä hän näytti miehen tyynyä, jonka päältä mies oli jo kadonnut töihin.
Aamupuuron jälkeen mentiin ulos pihaan, tyttö oppi poimimaan mustikoita suoraan suuhun, etsimään siniset pallot lehtien joukosta. On se hassua, kun jotain näyttää, niin seuraavassa hetkessä tyttö jo muistaa sen, eikä unohda. Aivan ihmeellinen on ihmismieli. Mustikoita on jo aivan kamalan paljon, ulkona kiven päällä minua odottaa iso ämpäri ja keruuäyskäri (jos sitä semmoiseksi saa kutsua). Sinne menemme taas kun tyttö herää ja on syönyt lounaansa.
Vaikka meidän perheessä loma on ohi, kesä jatkuu ulkona. Purjeveneitä menee jatkuvasti ohi tasaisena virtana, joskus aivan rantaa hipoen, niin että purjeiden pauke säpsähdyttää. Se tuntuu upealta. Joskus kaikki seisovat kannella katse suunnattuna taloon. Jos itse ei ole veneellä ulkona, sitä kadehtii niitä, jotka ovat. Ja sitten kun vene lipuu ohi, he katsovat tänne ja miettivät, että joku asuu tuolla, joku asuu tässä kesämaailmassa aina. Aina on kaipuu jonnekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti