Äiti kuuli oikein

Eilen revin itseni niskavilloista liikkeelle. Päivittäiset lenkit jäivät kesällä kävelemättä, kuten yleensä rutiineille ja hyville tavoille tapaa kesällä käydä. Aika monta kilometriä jäi kulkematta. Siellä se metsä odotteli syksyisen kosteana, saniaiset olivat jo alkaneet vaarallisesti kellastua. Viime viikolla sama paikka oli vielä aivan kesäinen. Kyllä sen kanssa varmaan oppii elämään, vaikka ensimmäinen tunne oli että ei vielä. Mitään en ehtinyt tekemään, kaikki kesäunelmat jäivät unelmiksi, jos niitä ei jo toteuttanut.

Rannalla tyttö nappasi käteensä kävyn, ja ojensi sen koiralle, kuten tapana on. Koira ei ollenkaan huomannut sivulla heiluvaa käpyistä kättä, ja tyttö huudahti koiran nimen, ja perään että täällä! Käpy! Yhdisti kolme sanaa tuosta vain järkeväksi kokonaisuudeksi. Hetken ajan rullasi että kuulenko omiani, mutta en kuullut. Muutaman vuoden päästä ylpeydentunne vaatii varmaan vähän enemmän, mutta nyt tuntui että tämä oli palkinnon arvoinen suoritus, sydän lennähtää ylpeyden pakahduttamana ulos rinnasta. Jippo, täällä käpy, ja vielä suomeksi. Kohta meillä on kotona naisten suomenkielinen salaseura!

Kotirouvan ADHD

Ehkä minusta ei koskaan tule semmoista bloginpitäjää joka kulkisi joka hetkellä kamera kädessä ja kasvoilla, harmi kyllä. Meillä oli kylässä ystäviä viikonlopun yli, ja lauantaina pidimme rapujuhlat. Yhtään kuvaa en ottanut tunnelmallisista valoista tai rapuvuoresta. Yllä kuvia joita ei yleensä oteta: juhlien jälkeiset, surulliset lyhdyt roikkumassa terassilla, kun maanantain masentunut syyssade piiskaa maisemaa.

Lyhdyistä tuli mieleen tehokkaan kotiäidin tarina: kävin hakemassa miehen siskolta kivoja valosarjoja kattoon ripustettavaksi, omat valot kun ovat edelleen joulun jäljiltä pihakuusessa, josta niitä ei kukaan halua mennä pois riipimään (ja kohtahan ne saa taas sytyttää). Paljon oli autoon kannettavaa kun lähdin sieltä kotia kohti. Asetin valosarjalaatikot hetkeksi auton katolle kun sidoin tyttären turvaistuimeen, ja lopun jokainen arvaakin. Tuli tekstiviesti puhelimeen, kun odottelin lauttaa rannassa. Viestissä miehen sisko ilmoittaa arvelevansa, että valosarjat taisivat jäädä auton katolle, kun lähdin ajamaan, sillä ne lojuvat maassa siellä Maarianhaminassa. Vastasin että no voihan perkule miten ne siihen katolle jäivät, laitan miehen hakemaan. Tuli vastaus, että eikun ne ovat siellä keskellä liikenneympyrää aika monen auton yliajamina. Se tunne joka seuraa kun on tuhonnut jonkun toisen omaisuutta, se ei ole kiva tunne. Kuulemma heillä oli ollut hauskaa, enkä saanut edes ostaa uusia tilalle, mieluummin kuulemma lämpökynttilöitä, jos jotain. Siskon mies vielä halusi tietää, että mitä sanoja minun mieheni käytti asiasta kuullessaan, kruunaisi kuulemma koko vitsin.

Askartelimme sitten illalla miehen kanssa vauvanruokapurkkien päälle silkkipaperia ja rautalankaa ympärille, ja saimme elävän valon valosarjat kattoon. Mutta kyllä sapetti ja ennen kaikkea hävetti. Jospa yrittäisin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, menisi varmaan elämä helpommin eteenpäin. Muutaman kerran olen havahtunut, kun tietokoneella töitä tehdessäni olen miettinyt, että voisiko tässä samalla vaikka lukea kirjaa? Ja sama ajatus on käynyt mielessä autoakin ajaessani, että jos siinä ratin vieressä pitäisi avointa kirjaa, hyvin ehtisi hiukan lukea. On tuntunut niin oudolta keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Hiukan jarrua nyt, ja kumpikin käsi rattiin, niin ehkä tiekin pysyy paremmin alla.

Metsäjätti

Viime viikolla luin taas upean kirjan. Se oli hauska, viihdyttävä ja samaan aikaan herkkä ja koskettava Metsäjätti (Miika Nousiainen, Otava 2011). Yksien kansien välissä toisiinsa törmäsivät globaalius ja paikallisuus, historia ja nykyhetki, maailmanvalloitus ja paikalleenjääminen, herkkyys ja tunteettomuus, kieroilu ja rehellisyys, luopuminen, tyytyminen ja takajaloilleen nouseminen. Eivätkä asiat ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin listaa lukiessa nopeasti arvottaisi.

Kirja kertoo pienestä paikkakunnasta, jonne jäädään toistamaan isien ja äitien kaavoja. Yksi nousevan sukupolven pojista on tarpeeksi vastaiskuja koettuaan riuhtaissut itsensä pois kuvioista, opiskellut korkeasti ja rakentanut itselleen aivan toisenlaisen elämän. Kirjassa poika, jo mieheksi kasvanut Pasi, palaa takaisin vanhoihin asetelmiin haasteellisen työtehtävän vuoksi. Työtehtävä osoittautuu ikävämmäksi kuin millään ymmärryksellä olisi voinut uskoa, eikä Pasi itsekään oikein selviä siitä, puhumattakaan vanhan kotipaikkakunnan selviämisestä. Jopa silloinkin, kun likainen peli valkenee, on Pasilla kuitenkin yksi joka ymmärtää. Vanha kaveri Janne, jolla olisi käsissään kaikki langat katkeroitua ja vihata - hän näkee tarkasti pohjia myöten ja ymmärtää, antaa anteeksikin, ja ehkä juuri siksi selviää kamalasta tilanteesta.

Kirja voisi olla masentava lukukokemus, ellei se samalla olisi niin mukava ja hauska. Kirjasta tulee hyvä olo, siihen jää koukkuun, se on täynnä vastakkainasetteluja ja hyvää draamaa. Kaikki hahmot ovat omalla tavallaan täysiä ja mielenkiintoisia, ja keskenään aivan erilaisia. Yksi hahmoista on suuryritys Metsäjätti, joka sekin vielä ostetaan ja sitä kautta leviää vieläkin enemmän hahmottomaksi, tunteettomaksi, laskelmoivaksi möykyksi.

Ajankohtainen, dramaattinen teema ja hienot henkilöt alkoivat oikein kiusata minua: tästä olisi pakko tehdä semmoinen laadukas Kotikatsomon elokuva. Melkein aloin jo päässäni roolituksen teon. Toivottavasti joku tekijä elokuvamaailmassa lukee tämän kirjan ja nappaa kiinni, ellei ole jo napannut, mistäs minä tietäisin. Minulla on sellainen aavistus, että eikös tämä kirja ole voittanut palkintojakin? Silloin kun tämä ilmestyi, niin asuin jo täällä Jumalan selän takana, ja jäin vähän suomenkielisen kulttuurin katveeseen. (Nyt asia on heikosti korjattu Ykkösen Aamu-tv:n joka-aamuisella katselulla, voi mikä häpeä, ei siis Aamu-tv vaan minun laiskuuteni). No joka tapauksessa, jos ei ole vielä voittanut, niin voisi kernaasti voittaa. Mainio kirja.

Muurahaisen ajatus

Viimeiset pari päivää on mieleen pompahdellut eräs paikallinen nuorimies. Hän käväisi tässä eräänä päivänä kylässä ja juteltiin niitä näitä. Tuli puheeksi kesätyö, ja se kirvoittikin ilmoille nipun mielipiteitä. Työvuorot olivat tyhmiä, palkka huonoa ja työkaverit hönttejä suurine, milloinkaan toteutuvine suunnitelmineen. Vuorotyö onkin raskasta öineen ja viikonloppuineen, ja tämä nimenomainen työ aivan tosissaan huonosti palkattua, jopa niin huonosti, että olen monesti ihmetellyt, kuinka ne aikuiset miehet sillä palkalla oikein pärjäävät, varsinkaan kun ne yöt ja pyhät eivät riitä kaikille. Ehkä siksi töissä onkin paljon miehiä, jotka haaveilevat paremmasta, niinkin kovasti että haaveet alkavat tuntua tosilta, ihan näinä päivinä tapahtuvilta. Katkeruus aiheuttaa keskinäistä eripuraa ja kaunaa, selän takana puhutaan kollegoista pahaa. Se kaikki ällistyttää ja turhauttaa juuri työuransa alkavaa poikaa.

Kumminkin huomaan olevani keski-ikäistyvä, hanttihommissa kyllästetty työläinen. Minun työpaikkani eivät ole koskaan olleet korkean profiilin urapaikkoja; niillä on rahoitettu se varsinainen elämä ja osa-aikatöinä ne ovat mahdollistaneet oman, huonosti palkatun sydämenuran toteuttamisen. Katselin keittiössä pikkuista poikaa joka oli täynnä katkeruutta menetettyä kesää kohtaan, huokui halveksuntaa niitä keski-ikäisiä kollegoita ajatellessaan. Minua suretti. Semmoista on elämä, joskus pitää tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei haluaisi viettää vapaa-aikaansa. Aika usein töihin pitää mennä kun kavereilla on houkuttelevampia suunnitelmia. Rahaa ei vyöry sisään ovista ja ikkunoista, vaikka töitä tekisi viisi päivää viikossa. Nämähän ovat aikuisen kommentteja. Ihan hyviä kerrottavaksi. Onneksi me miehen kanssa olemme miettineet, että meillä ei tarjota kultalusikoita lautasella. Elämän pitää olla välillä surkeaa, tylsää ja väsyttävää. On aloitettava jostain, eikä asiat aina mene niinkuin suurimmissa unelmissa. Onnellinen saa olla niistä asioista, joita on saavuttanut ja onnellakin itselleen voittanut. Vastapainoksi on oltava surkeaakin, muuten onnikaan ei tunnu miltään. Vai olenko ihan väärässä? 

Asfaltti tapaa kallion

Työ lähti painautumaan kirjaksi, sain samana iltana kylään erittäin rakkaita ystäviä melkein koko viime viikoksi. Kävimme rannalla, metsässä kävelemässä, veneessä istumassa (yksi joukosta on meripelkoinen, joten helpoin tapa veneillä oli laiturissa kiinni), kallioilla heittämässä kaarnanpaloja ja käpyjä koirille haettavaksi. Maarianhamina ympäristökuntineen tarjoili meille kahvia ja ahvenanmaan pannukakkua, kirpputorilöytöjä (kasan levyjä, hienon kynttiläjalan ja pähkinänsärkijän, joka oli myös naisvartalo navasta alaspäin (!)), sekä hyvää lammashampurilaista Pilsnermackanissa. Kadut kaupungissa olivat jo tyhjentyneet turisteista, vieraat viihtyivät rauhassa ja hiljaisuudessa.

Kun ajelutin heitä iltaisia teitä pitkin tässä meidän saarella, ystävän valtasi yhtäkkiä se tunne, kun pitkän matkan jälkeen lähestyy kesäpaikkaa, rakasta mökkiä illan valossa, ja aivan muutaman hetken päästä tietää olevansa perillä. Se on hieno kutkutus. Toinen ystävä heitti useaan kertaan ilmaan ajatuksen, että asunto Helsingin keskustassa myytäisiin, ja rahoilla hankittaisiin tontti ja talo saaristosta. Illan hämyssä välähtäviä ajatusleikkejä, jotka eivät koskaan toteudu. Urbaani henkilö nauttii siitä maailmanvalloittajan elämästä, jossa ensin käydään Brucen keikalla Helsingissä, sitten Pattin Tukholmassa. Välissä rauhoitutaan kallioilla ilta-auringossa, seuraavana päivänä lennetään Flow'iin Björkiä kuuntelemaan. Minulla oli ne kaikki kortit käsissäni, enkä koskaan käyttänyt niitä. En kertaakaan käyttänyt Helsinkiä hyväkseni sillä tavoin, kuin sitä olisi voinut hyväkseen käyttää. En ollut koskaan tarpeeksi asfaltinhimoinen.

Näin on hyvä, niin että kun vieraat lähtevät, minä alan maalata ikkunankarmeja, välissä istun kalliolla napaa myöten vedessä ja annan kirkkaanvirheän levän kutitella sääriä. Illalla hakkaan halkoja ja kannan niitä kymmenen sylillistä ulkovajaan. Suunnittelen viikonlopulle venereissua jollekin ihan pikkuiselle luodolle, josta voin kerätä kiviä takan päälle. Joka ikinen suomalainen voisi muuttaa tänne, ostaa maata ja viiden vuoden päästä vaikka rantatontin. Aika harva muuttaa, aika harva lopulta uskaltaa. Se on varmaan se hiljaisuus joka pelottaa, tapahtumattomuus ja eristyneisyys. Joitakin pelottaa ruotsinkieli. Täällä on käännyttävä sisäänpäin, on opeteltava viihtymään hyvin vähillä virikkeillä. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pienessä mittakaavassa, ja joka paikassa tapaa samat ihmiset. Kukaan ei pääse oikeasti hunningolle. Elämä on aivan erilaista kuin siellä, suuressa kaupungissa.

Tuppskinn ja kananliha

Toissapäivänä tuli nopea lähtö rapujuhliin. Aikaisemmin viikolla mies sai viestin, josta luki että kutsu kävi lauantaina 18. päivä. Sovimme lapsenlikan ja iloitsimme että kohta päästään juhlimaan, onpa ihanaa! Lauantaina minulla oli tiedossa koko päivälle töitä, sunnuntaillekin, mies lupasi olla tytön kanssa. Kunnes puhelin kilahti, siihen saapui viesti, jossa luki että ottakaa saunakamppeet mukaan illalla, näyttäisi olevan niin hieno sää että varmaan saunotaan ja uidaan illan päätteksi. Iski epäusko ja paniikki. Viestissä lukikin lauantaina kello 18.

Tyttö pääsi hoitoon parin tunnin varoitusajalla, tietokone pysyi kiinni. Sunnuntaina sain tehdä töitä kahden edestä, mutta kaikki valmistui hienosti, ja ilta oli aivan hulppean kiva. Siinä valmistautuessani lähtöön muistelin parin vuoden takaisia tunnelmia - aina mielessä oli se, että olisi niin kivaa ymmärtää kieltä niin hyvin, että keskustelussa pysyisi mukana. Nyt se ajatus on poissa, kieli on löytänyt minut! En ole koskaan jaksanut aktiivisesti sitä opiskella, joskus pidin ruotsin sanakirjaa vessalukemisena, muutoin ajattelin, että pienet lapsetkin vain jotenkin oppivat, miksen sitten minä. Siellä rapujuhlissa naurettiin taas minun ensimmäiselle kesälleni täällä, kun en ymmärtänyt sanaa "tupp". Sitten pantomiimin ja muiden sanojen kautta olin huudahtanut, että niin joo, tupphan on "manhöna!", mieskana. Ja siitä muutaman päivän kuluttua olin tullut innoissani sanomaan, että nyt tajuan, että paljon aikaisemmin oppimani "tuppskinn" tarkoittaa sananmukaisesti kukonihoa, siis sitä, kun iho on suomeksi kananlihalla. Nämä vuodet ovat olleet yhtä iloista oivallusta, ja niitä oivalluksia tulee lisää lähes päivittäin. On kuin olisi lapsi jälleen, uuden kielen kanssa. Ehkä se pitää sitten nuorekkaana, ainakin aivot saavat vitamiinia koko ajan, uusien oivallusten ravintoa.

Sukupolvesta seuraavaan

Siskon upeat kesähäät ovat takana. Kaikki siskon kaverit, joita viimeksi olen nähnyt ala-asteikäisinä, olivat kasvaneet aikuisiksi, kauniiksi ja persoonallisiksi, opiskelleet jokainen itselleen omanlaisensa ammatin, valinneet puolison, muuttaneet kuka minnekinpäin maailmaa. Tanssilattialla heitti kärrynpyörää rakas kummipoikani, veljenpoika, joka on jo käynyt yhden vuoden koulua; siskontyttö esitteli tanssikoulupyörähdyksiä morsiustyttömekossaan, yritti tanssittaa meidän tyttöä, jolla oli minun vanha, äitini ompelema, maahan asti ulottuva pitsimekko päällään. Että meillä on yhtäkkiä tanssilattiallinen omia lapsia, meillä jotka juuri leikkelimme päiväkausia sukkia paperinukeille ja leikimme barbeilla isoveljen puupaloista rakentamassa, lattian täyttävässä barbitalossa.

Vielä muutama vuosi sitten, kun oma tyttö ei ollut syntynyt, olo oli kuin huijarilla: kuka tulisi kertomaan näille lapsille, että nämä ihmiset, joiden luulette olevan turvallisia aikuisia, ovatkin aivan keskenkasvuisia, juuri yläasteella istuneita? Onkohan se sama olo piinannut myös omia vanhempia? 80-luvulta on yhtä pitkä matka tälle vuosikymmenelle kuin 50-luvulta oli 80-luvulle. Äiti sai meidät lapset nuorempanakin kuin minä, hänellä oli vielä lyhyempi askel nuoruusvuosista äidiksi kuin minulla on, minulla joka olen jo melkein keski-ikäinen.

Koskaan ei kai ole valmiimpi vanhemmaksi kuin silloin, kun lapsen saa. Tarkoittaen että lapseen ei voi koskaan täysin valmistautua. Aina sitä vain on keskeneräinen, niin vanhempana kuin ihmisenäkin. Ja kumma kyllä, lapsi taitaa tehdä ihmisestä täydemmän, enemmän oman itsensä, sellaisine ulottuvuuksineen ja piirteineen, joista ei ennen vanhemmaksi tuloa ollut aavistustakaan. Ja nyt vain sitten odotellaan. Sitä seuraavaa sukupolvea.