Kaiverrusten kuningaspaikka

Kaikki kuvat Cederbergsin bomärke -kokoelmasta (Ödkarby, Åland).

Viikonloppu hurahti Sadonkorjuumarkkinoilla. Perjantaina lähdimme pilvisen illan viimeisiksi tunneiksi eteläiselle Ahvenanmaalle Lemlandiin, ehdimme käydä Jungfrun ja Haddnäsin tiloilla, missä oli lampaita, vuohia, hevosia ja muhkeita karvaisia lehmiä. Mies osti linnunpönttöjä ja tyttö tutustui Waldorf -koulun (jonka uskoisin olevan vähän kuin Steinerkoulu) täteihin ja toimintaan: istui pikkuiselle pallille kaarnalaivaa veistelevän opettajan viereen, killitteli silmiin ja sai lopulta sen veisteltävän kaarnalaivan lahjaksi. Minä ostin pikkuisen pitsipussin jossa oli laventelia sisällä tuoksumassa, ja semmoisen Steinernuken, jolla on vain pikkuiset nyppylät silminä ja suuna. Laitan sen tytölle joulukalenteriin.

Lauantaina ja sunnuntaina kiertelimme naisten kesken. Lähdin lauantaina matkaan ilman kameraa ja eksyimme niin ihanan kokoelman äärelle, että piti palata samaan paikkaan sunnuntaina ottamaan kuvia.

Kokoelmassa oli useita satoja työkaluja ja verkonmerkkejä, tynnyreitä; minulle tunnistamattomia puuesineitä, joissa siis pääosassa oli jokaiseen kaiverrettu bomärke, puumerkki, siis nimikirjaimet, allekirjoitus, mikä tahansa symboli, joka kertoo tavaran omistajan. Museossa oli myös kirjoja, joihin oli kerätty puumerkkejä, ja niistä saattoi tarkistaa kunkin puumerkin haltijan. Oi että ne olivat kauniita ja sykähdyttäviä: silkkinen, lämmin puupinta ja kaunis kaiverrus, sadoittain vieri vieressä; tuhansia työtunteja jokaisella takanaan, huolella valmistettuja ja omistajalleen elintärkeitä esineitä. Voi kunpa omistaisin rivin verkonkohoja, jossa jokaisessa olisi oma puumerkkinsä. Laittaisin ne olohuoneen seinälle roikkumaan.  

Sadonkorjuumarkkinoiden nettisivujen mukaan kokoelma on tiettävästi maailman suurin. (http://www.skordefest.ax/gardar/cederbergs/) Eräs oli kyllä lahjomaton, tuijotti minua vain ovelta eikä suostunut liikkumaan, vaikka kuinka houkuttelin ja nyin hihasta. Tytär tiesi että ulkona odotti karvaisia varsoja, märkäturpaisia vasikoita ja pehmoisia lampaita, ja koko kokoelma oli tylsä kuin puutyökalu. Minä voisin mennä sinne vielä uudelleen, vaikka heti.

Keskittymisestä ja koulunkäynnistä

Kuvasin eilisen piirustusillan hiilitöitä, ja kylläpä pistää silmiin niin, että kirvelee. Jokaisessa kuvassa miestä tökkii milloin minnekin jokin outo varjo, kai valon tiellä roikkuneesta lampunvarjostimesta peräisin oleva. Tekisi mieleni ottaa itseäni niskavilloista kiinni ja ravistella lempeästi, sanoa että keskittyisitpä joskus kunnolla, tekisit asiat vaikka heti ensi kerralla oikealla kädellä loppuun asti. Tiedän, että ärsyynnyn, kun joku toinen jättää asiat puolitiehen tai menee yli sieltä missä aita on matalin. Ihan varmasti ärsyynnyn juuri siksi, että tunnistan saman piirteen itsessäni. Monesti jälkikäteen kismittää, kun tiedän, että olisin voinut vielä hioa ja piirtää uudelleen, käydä vielä kerran läpi korjaukset. Jos työn lopputulosta on tarkoitus katsella monta vuotta, sen voisi tehdä rima korkealla loppuun asti. Jospa seuraavalla kerralla koettaisin muistaa tämän tunteen ja ottaa opiksi. Syö purjoa tämmöinen ärsytys.

Tuli vielä semmoinen mieleen, että näiden kuvien mallina poseeraaa eräs näyttelijä, joka on muuttanut Ahvenanmaalle samoihin aikoihin kuin minäkin, vajaa kaksi vuotta sitten. Hänen lapsensa ovat kotikoulussa, siis omien vanhempien opetuksessa. Tänne on muuttanut enemmänkin kotikouluaktiiveja, kotikoulu kun ei ilmeisesti ole kaikkialla sallittua tai hyväksyttyä. Kuulostaa mielenkiintoiselta elämäntavalta. Lapset saavat jo alusta pitäen keskittyä siihen, mistä luonnollisesti ovat kiinnostuneita, ja lukujärjestys elää sen mukaan. Matematiikkaa opetellaan käytännön tilanteissa, biologiaa varten ostetaan kiikarit ja lähdetään luontoon, vaikka joka päivä. Englannin opiskelua varten perhe vuokraa vaatimattoman asunnon kuukaudeksi Englannista, muuttaa sinne puhumaan ja oppimaan kieltä (kuulostaa epäreilulta, mutta toinen vanhempihan on lasten opettaja, ja toisella liikkumisen salliva työ).

Kullekin lapselle kehitetään tekemistä sen mukaan, miten hän etenee ja mistä kiinnostuu. Kun pääsee pois perinteisen lukujärjetysajattelun kahleista - tunti matematiikkaa, tunti uskontoa - niin maailmahan siinä avautuu. Ja tämä meidän mallimme kertoi tutkimusten osoittavan, että jos lapsi kasvettuaan lukio- tai yliopistoikään haluaa jatkaa opiskelua perinteisemmällä tyylillä, opiskelumotivaatio on hurjan korkea -  takana kun ei ole yhdeksän vuoden tasapäistävää koululaitosta. Ihan hieno juttu, mutta vaatii paljon vanhemmilta: ensinnäkin perheen tulot pienenevät, toisekseen vanhempien on jaksettava ottaa suuri vastuu lastensa oppimisesta. Toisaalta: mitä on oppiminen? Mitä sitä lopulta muistaa omista kouluajoista, yhtälöistä, derivoinnista, vuosiluvuista? Oppia voi niin monin tavoin, niin monia eri asioita. Ehkä oma vanhempi on juuri se, joka haluaa auttaa löytämään juuri sen oman polun kaikista tuhansista mahdollisista. Tiedä häntä, mutta aika jännä juttu.

Sadonkorjuun aika

Olen niin ihastunut noihin hurjannäköisiin pikkueläimiin, että heti kun kannoin lapsen päiväunille (vieläkin kuuluu vastalauseita ja aktiviteettitaso sängyssä on mylläävä), kaivoin esiin piparkakkutalo-tallirakennuksen ja aloin asetella niitä dynaamisiin asentoihin lattialle, mielessä hienot, opiskeluaikaiset projektit, joissa aina joku onnistui tekemään jostain aivan arkisesta jotain upeaa ja hienoa, rajua ja uusilla silmillä näkevää. No, näistä tuli ihan tavallisia muovieläimiä lattialla. Mutta aika pelottavia ilmeitä, lampaalla on niin hehkuvan punaiset silmät ja koiralla näköjään myös. Eniten kuitenkin pelottaa se mielikuva tehtaasta, jossa ne on valmistettu - pienistä siveltimistä, jotka niitä silmiä maalaavat. Siveltimien pitävien käsien kokoa en haluaisi miettiä, mietin silti kuitenkin.

Toisenlaisia eläimiä, siis aitoja ja eläviä maatilan eläimiä, on luvassa päiviin ihan pian. En ole saanut aikaiseksi pyöräiltyä muutaman kilometrin päähän lehmäretkelle, vaikka tytär huutelee muuta ja arvostaisi aivan varmasti tapaamista lehmien kanssa. Ensi viikonloppuna täällä järjestetään Skördemarknad, siis Sadonkorjuumarkkinat, jossa on mukana kolmattakymmentä maatilaa, ravintolaa sekä pienyrityksiä. Tiloilla on avoimet ovet, eläimiä saa käydä katselemassa, joka paikassa myydään paikallisia käsitöitä, lampaan- ja lehmänvuotia, hilloja, mehuja, leipomotuotteita, ruokaa, koruja. Esimerkiksi Ulfsby Gårdissa Jomalassa, joka on luomutila ja aivan ihana tilausravintola, on jo monena vuotena ollut mm. näytillä veteraanitraktoreita ja poniajelua (puhumattakaan makoisasta spaghetti-lammas-bolognesesta...); Bolstaholmin tila Getassa on panostanut lapsiperheisiin lukuisilla aktiviteeteilla - rodeohärkäratsastusta, polkutraktorirallia, ilmakivääriammuntaa, aarteenetsintää heinäkasoista, muutamia mainitakseni.

Kivointa ovat kaikki makumaistiaiset tilan omista tuotteista; eläimet hanhista ja kanoista lampaisiin ja karvaisiin lehmiin; mahdollisuus ostaa lihaa suoraan tiloilta (lampaan jauheliha on aivan jumalattoman hyvänmakuista); puhumattakaan syksyisestä auringosta, joka paistaa matalalta ja kultaisena. Tänä vuonna silmiin osui Marskogens Lamm Pålsbölessä, joka järjestää kaiken muun ohella suunnistusta lammashaassa, sekä Haddnäs Gård Lemlandissa, jossa pääsee tunnin välein "ennen pimeän tuloa" lehmäsafarille. Olisi kiva käydä myös hevostiloilla. Jungfrun hevostilalla Lemlandissa on luvassa kylänraitin varrella kauniissa lehdossa myytäviä tuotteita, muun muassa vuohenjuustoa ja betonituotteita; Stall Twilightissa on luvassa kaikkien eläinten ja markkinoiden lisäksi jopa latotanssit. Luvassa taitaa olla pitkä ja mehukas viikonloppu, tuntuu että markkinat muuttuvat vuosi vuodelta runsaammiksi. Nyt tänne pitäisi kaikkien turistien tulla, minä kutsun!
(Ai niin: nettiosoite markkinoille on http://www.skordefest.ax/)

Töitä ja eläimiä

Tuulee, tuulee niin, että kallionkoloon hiellä ja tuskalla eilen istutetut karhunvatukkapensaat lähtevät aivan varmasti lentoon. Miten se vielä menikin niin, että minä olin se, joka päätyi kaivamaan multaa ja raahaamaan sitä lukemattomia, sanka vääntymispisteessä kannettuja sangollisia sinne, mihin kottikärryillä olisi ollut ihan mahdoton päästä, pehmeiden, möykkyisten sammalkivien taakse ja aivan jyrkänteen reunalle? Mies hakkasi odotellessaan minimaalisen ohuita oksanpätkiä polttopuiksi (no, oli siellä isompiakin joukossa, mutta kaikki sellaisia, joihin minunkin kirves olisi uponnut helposti). Minä en ollut edes harkinnut semmoisia pensaita, enkä edes keksinyt sitä kamalaa istutuspaikkaa itse. Sanonpa vain, että hurraa tasa-arvo, ei tarvi joka päivä tulla käymään. No, siellä ne nyt kytevät, yhdessäkään ei ollut marjan marjaa, ehkä ne kummasti siellä viihtyvät ja lisääntyvät ja sikiävät marjoja ensi vuodelle.

Minulle on auennut semmoisia uranäkymiä että tuntuisi ihan kummalta, jos olisin päätynyt vastaaviin tilanteisiin pääkaupunkiseudulla. Se varmaan johtuu pienistä piireistä, joissa jokaista erikoisalan osaajaa osataan käyttää hyväksi. Se on upeaa ja jännittävää, olo on melkein kuin huijarilla, vaikken tiedäkään ketä huijaan ja millä tavoin. Jännittää kumminkin, hyvällä ja rakentavalla tavalla, toivoisin.

Kotirintamalla, äidin roolissa uusi voitto ja valloitus eivät olleet kuvissa näkyvät sormivärit, se kokeilu meni metsään ja tarpeettoman paljon suuhun. Eivät myöskään 50 sentillä hankkimani kivat (ja ihan hyvät, itsekin kokeillen todettuna) väriliidut; vaan semmoinen mainio kiinassa valmistettu muovieläinsetti, joka koostuu kaikista maatilan eläimistä. Jokaisella eläimellä on lapsi - lehmällä vasikka, lampaalla karitsa, vuohella kili ja kanalla tipu, ja ne asuvat peltisessä piparkakkutalossa, jonka löysin kaapista. Talossa on kahva ja sitä voi kantaa ympäriinsä, kurkkia kulman takaa ylpeänä eläimet talossa kolisten. Nämä ihanat eläimet ovat vapauttaneet minut ainakin tänään lukemaan sohvalla edellä mainittuun työtehtävään valmentavaa kirjaa, joka antaa minulle mielenrauhan ja vapauttaa turhasta jännityksestä. Kunhan muistan aina välillä toistella että ihan oikein, lehmä sanoo muu!

Nuotion neitsytpoltto

Nuotiotunnelmia viikonlopulta. Palavien puiden napse ja tulen loimu, kuumenevat saappaanvarret ja sirkkojen siritys. Makkaran vartoaminen ja ahvenanmaan sinapin nenään käyvä polte. Sitten vielä pihasaunan lämmitys ja naistensauna kynttilänvalossa, lauteilla makoilu ja kosteat, kuumat löylyt, niin että sydän tuntuu takovan rinnasta ulos kun vilvoitellaan pukuhuoneessa. Mustana vilkkuva tähtitaivas ja miehet sohvalla lepäämässä. Saunanjälkeiset pyjamat olivat pitkät ja raidalliset, mutta toinen oli mustikan, toinen mansikan väreissä.

Luulin jo että syksy alkaa armotta käydä liian kylmäksi, varottamatta kesälämpimistä aivan koleaksi. Mutta ei, lämmintä riittää. Miesten pilkkomia puita olen kärrännyt puuvajaan, aurinko helottaa aivan ihanana, sudenkorennot pyörivät ilmassa ja metsäkävelyllä nousevat edestä lentoon. Että nekin ovat hienoja.

Sunnuntaiaarteita

Tänä päivänä menimme metsään koko perhe. Tien poskilla on pilkotellut kantarelleja siinä määrin, että aavistus ajoi syvemmälle metsään, ja siellähän niitä kyyhötti poimijoita odottelemassa. Se oli elämäni ensimmäinen sieniretki. Isoin kanttarelleista oli aivan julmetun suuri, ja muutenkin metsä kukki niin runsaana erilaisia sieniä, että tulevilta Helsingin kirjamessuilta, joita odotan kuin kuuta nousevaa (koska saan matkustaa sinne aivan yksin, nukkua laivassa ja hotellissa, tavata ystäviä ja kierrellä katselemassa loputtomasti uusia ja vanhoja kirjoja), aion metsästää itselleni sienioppaan. Minusta tulee ihan varmasti sienestäjä.

Metsän jäljiltä koiran turkista löytyi liioittelematta viisikymmentä punkkia vaeltelemasta. Omilla housuilla ryömi muutama, ja sitten vielä yksi ilkimys nappasi kiinni kaulasta. Ikävin eläin koko Suomessa, eikä vähiten niiden hirmuisten tautien vuoksi mitä se saattaa kantaa ja tartuttaa.

Kuitenkin vielä yksi posliinikellokin löytyi muikealla tuurilla auki olleelta kirpputorilta. Kirpputorin pitäjä huudahti "no nyt se hieno kello lähtee", kun kävelin käytävillä sitä hipelöiden. Kello oli kuulemma ollut jo 60-luvulla erään kaupan seinällä. Sievästi se alkoi tikittää kun sai sisäänsä patterin, kestävä ja kaunis peli.

Kirpputorilla tapasimme myös Ahvenanmaalle ajautuneen suomalaisen romutaiteilijan, jonka kanssa tulee aina tavatessa turistua. Hän kertoi juttelevansa joka päivä lähialueen variksille, kyselevänsä kuinka päivät sujuvat. Ne kuulemma vastailevat kukin omilla persoonallisilla äänillään, matkivat kyselijän kuikahduksia. Hyvä että senkin sai vielä kuulla, kivan varistarinan, pisteeksi iin päälle tähän sunnuntaihin.

Onnea on!

Onnea on...
...jo matkalla olevat vieraat
...ovilasin ulkopuolella seisova koira, joka pyörittää nenää ikkunanpesun tahtiin
...tytär joka nappaa rätin ja jatkaa siivousta voi voi-huokausten ryydittämänä
...kolme kanttarellia, jotka iloisesti vilkuttivat omalla pihalla
...illan hämyssä valmistunut nuotiopaikka, yhteisvoimin rakennettu
...sateeton viikonloppu ja veneilysuunnitelmat
...suonissa kohiseva kahvi

Löytöretki

Kesän muistoksi kuvia, jollaisia ei voi enää ottaa, sillä kukapa menisi enää vedellä leikkimään tuonne syksyisiin puhureihin. Kirpputorilta ostettu pyörä sai perusteellisen pesun ja myöhemmin illalla uuden kiiltävän rallipinnan auringossa kulahtaneen tilalle. Kivempaa olisi ollut maalata ferrarinpunaisella, mutta kaupasta ei löytynyt semmoista väriä. Vielä kun löytäisin kivan töötän sarveen. Pyöränpesijän jalat eivät ylety vielä polkimille, mutta ensi keväänä varmasti yltävät.

Eilen illalla poimin tontilta puoli kiloa puolukoita, juuri sopivasti yhteen purkilliseen hilloa, jonka jo ehdin  tänä aamuna keittää. Siinä ilta-auringossa sangon kanssa osuin semmoiseen kohtaan tonttia, jossa kallion syvennys ja ympärille levittäytyneet isot kivenlohkareet muodostivat aivan täydellisen nuotiopaikan. Siihen paistoi ilta-aurinko, oli tyyntä, maisema yli veden juuri kaikkein kauneimpaan suuntaan. Päällimmäinen tunne oli häpeä omasta löydöstä: että en edes tiennyt että täällä on tämmöinenkin paikka. Huusin miehen ja tytön halonhakkuupuuhista ja siinä me kaikki istuskelimme, tyttö söi puolukoita saavista. Vieritimme yhden kivenlohkareenkin vähän parempaan asentoon, ja lupasin kerätä siihen keskelle valmiiksi ringin kiviä tulentekoa varten. Hauskinta löydössä oli oikeastaan se, että kun mies tuli paikalle, ei ensimmäinen kommentti ollut "joo, olen miettinyt samaa, että tämä olisi tosiaan oivallinen paikka", eikä ensimmäinen reaktio ollut vaeltelu lähimaastossa, kohta kuuluvan huudahduksen kera: "entäs tämä paikka, eikös tämä olisi vielä parempi?" Mikä kaikki tarkoittaa sitä, että minä löysin ehdottoman napakympin. Loppuviikosta saamme rakkaita vieraita, jotka aivan varmasti haluavat paistaa hiilloksella makkaraa. Tulisipa hyvä sää, kaunis ilta-aurinko, ja lupaan ladata kameran patterit ja ottaa kuvia.