Toissapäivänä lenkillä ihastus oli melkoinen, kun ojanpientareet hehkuivat punaisista metsämansikoista. Kävin tyhjän jäätelöaskin kanssa illemmalla poimimassa kypsät talteen. Kaikki piti kääntää ja suurimman osan varjoposki oli ihan kalpea vielä. Siellä kykkiessäni kuulin tuulipuvun suhinaa, kaksi naishenkilöä lähestyi suomea jutellen vähän semmoisella power walk -tyylillä. Siinä tulee varmaan kaksi mökkituristia, jotka juhannuksesta lähtien ovat syöneet grillimakkaraa, ja nyt iltareippaillaan, ajattelin. Naiset ihastelivat kuinka on niin paljon mansikoita, ja minä sieltä huikkasin terve!, se kun on mielestäni aika passeli tervehdys ilmaisemaan, että olen finska talande sämre folk. Naiset ihan mykistyivät ja suhistivat menemään.
Mietin siinä että olenko minä niin maalaistunut, että mielestäni on normaalia heipata ja ehkä vaihtaa pari sanaa, jos on passeli tunnelma tai tilanne vaikkapa metsäpolulla tai ruokakaupassa. Entisessä elämässä isossa kaupungissa soratiellä ei tervehditty, eikä kommentoitu vaikka toisen muksu olisi vetäissyt hyllyllisen makarooneja lattialle marketissa. No täälläpä suu avataan. Jos joku tulee polulla vastaan, niin hetkeksi pysähdytään, kommentoidaan illan kauneutta tai surkeutta, koiria, kerrotaan missä asutaan vai ollaanko kesävieraita. Ruokakaupassa sanotaan huh heijaa, olipas siinä teidän lapsella voimaa ranteessa, pistetäänkö henkilökunta hommiin vai nostellaanko yhdessä hyllyyn, huh onpas tänään huono ilma kaupassa, eikö.
Kun power walk -naiset tulivat takaisin, olin jo vaihtanut tien toiselle puolelle uuteen ojaan. Ajattelin vain katsoa kohti, ja tulihan sieltä toiselta naiselta ihan katsekontakti ja semmoinen hymy, mikä ei onneksi ihan hampaita paljastanut. Etten vain ihan ystäviksi luulisi. En luullutkaan, oman kielen puhuminen ja mansikoiden määrän yhteinen kummastelu olisi vain niin piristänyt minun vieraskielispainotteista kesäiltaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti