Illan turinat maanmiesten kanssa

Toissapäivänä lenkillä ihastus oli melkoinen, kun ojanpientareet hehkuivat punaisista metsämansikoista. Kävin tyhjän jäätelöaskin kanssa illemmalla poimimassa kypsät talteen. Kaikki piti kääntää ja suurimman osan varjoposki oli ihan kalpea vielä. Siellä kykkiessäni kuulin tuulipuvun suhinaa, kaksi naishenkilöä lähestyi suomea jutellen vähän semmoisella power walk -tyylillä. Siinä tulee varmaan kaksi mökkituristia, jotka juhannuksesta lähtien ovat syöneet grillimakkaraa, ja nyt iltareippaillaan, ajattelin. Naiset ihastelivat kuinka on niin paljon mansikoita, ja minä sieltä huikkasin terve!, se kun on mielestäni aika passeli tervehdys ilmaisemaan, että olen finska talande sämre folk. Naiset ihan mykistyivät ja suhistivat menemään.

Mietin siinä että olenko minä niin maalaistunut, että mielestäni on normaalia heipata ja ehkä vaihtaa pari sanaa, jos on passeli tunnelma tai tilanne vaikkapa metsäpolulla tai ruokakaupassa. Entisessä elämässä isossa kaupungissa soratiellä ei tervehditty, eikä kommentoitu vaikka toisen muksu olisi vetäissyt hyllyllisen makarooneja lattialle marketissa. No täälläpä suu avataan. Jos joku tulee polulla vastaan, niin hetkeksi pysähdytään, kommentoidaan illan kauneutta tai surkeutta, koiria, kerrotaan missä asutaan vai ollaanko kesävieraita. Ruokakaupassa sanotaan huh heijaa, olipas siinä teidän lapsella voimaa ranteessa, pistetäänkö henkilökunta hommiin vai nostellaanko yhdessä hyllyyn, huh onpas tänään huono ilma kaupassa, eikö.

Kun power walk -naiset tulivat takaisin, olin jo vaihtanut tien toiselle puolelle uuteen ojaan. Ajattelin vain katsoa kohti, ja tulihan sieltä toiselta naiselta ihan katsekontakti ja semmoinen hymy, mikä ei onneksi ihan hampaita paljastanut. Etten vain ihan ystäviksi luulisi. En luullutkaan, oman kielen puhuminen ja mansikoiden määrän yhteinen kummastelu olisi vain niin piristänyt minun vieraskielispainotteista kesäiltaani.

Taivaita hipovia suunnitelmia

Jos olisi aurinkoinen ilma, mies repisi pois vanhaa peltikattoa uuden tieltä. Meni kuitenkin töihin kun pelkäsi sadetta, eikä sitä sitten tullutkaan, sadetta siis. No nyt meillä on pilvinen päivä koirien ja tyttöjen kesken (ja samalla sekunnilla kun tämän kirjoitin, alkoi sataa, ihan kunnolla. Ihan hyvä ettei katto ollutkaan poissa).

Mieleni tekisi retkeillä, minne sitä menisi? Suosituimmat turistipaikat ovat sen arkisen autoreitin varressa, niistä on tullut yhtä arkisia kuin se reittikin on. Ehkä pitäisi uhmata käsityksiään, rikkoa rajojaan ja mennä katsomaan lampaita Bomarsundiin tai syömään ahvenanmaan pannukakkua Uffe på Bergetiin. Kuulin että tämän kesän jälkeen omistaja myy paikan pois. Pitäisikö ottaa lainaa ja ostaa näköalatorni tien yli kaartuvan kallion päältä, huikeilla näkymillä yli Färjsundetin? Kuulostaa taivaita hipovalta tulevaisuudelta. Hienoa siellä on kuitenkin istua, kuunnella suomea ja katsella vatsanpohjaa sieppaavia maisemia.

Ihan oikeassa elämässä minulla on töissä samaan aikaan tauko ja himo, tauko kun odottelen, että kustantamoon lähettämäni piirrokset tulisivat skannattua ja saisin tehdä kirjan valmiiksi - ja himo aloittaa ihan jotain uutta. Haluaisin leikellä ja liimata, tehdä uutta, jännittävää ja hauskaa projektiani. Haluaisin aloittaa, saada varmuutta siitä että työ julkaistaan. Se tuntuu uudelta alulta, oman projektin alulta. Edellisestä on niin pitkä aika että mahanpohjasta kurmaisee. Saapas nähdä, mitä tästä vielä syntyy!

Kuuma kallio ja peilityyni vedenpinta

Oi, mikä ihana kesäpäivä, joka ei ole hellittänyt vieläkään, vaikka kello on jo yli yhdeksän illalla.
Maton pesin bikineissä, tyttö luisteli polvillaan sen päällä, uitti käsivarsiaan ämpärissä ja taputteli maton läiskyvää, mäntysuovalta tuoksuvaa pintaa.
Minä luin kirjaa (huippuhyvää Riikka Pulkkisen kirjaa Totta, joka sääli kyllä taitaa loppua tänä iltana) kun tyttö nukkui päiväunia, aamiaiskuistilla mahallani maaten ja imin itseeni aurinkoa. Illalla kun oltiin syöty, mentiin rantaan ja istuttiin kallioilla, koirat hakivat käpyjä merestä, annoimme tytön kontata ihan veteen asti. Pidin hameenselkämyksestä kiinni, kun toinen istui meressä ja taputteli kirkkaanvihreitä, hulmuilevia leviä, joita kasvaa kalliossa vedenpinnan alla. Siinä meillä on semmoinen lapsi, jota saa muutaman vuoden päästä hätyytellä vedestä pois, huulet sinisinä ja täristen väittää takaisin, ettei ole ollenkaan kylmä vielä.

Ihan täydellinen päivä.

Kyllä se rakentuu!

Laitan kaksi kuvaa siitä ilosta, että olen niin ylpeä omasta talonrakentajastani. Yksi kaunis viikonloppu ja talon etukuisti oli (viimeistä askelmaa vaille) valmis. Joka kerran kun kävin ovella kurkkaamassa, oli uusi askelma työn alla. Välillä sain tulla palaveriin, sitten seistiin soralla vähän matkan päässä talosta ja katseltiin, että miten se seuraava porras voisikaan mennä, että näyttäisi mahdollisimman kutsuvalta vieraiden tulla kylään. Tätä puolta me kutsumme nimellä frukostveranda, eli aamiaiskuisti, tähän kun paistaa aurinko puoleenpäivään asti. Muutaman neliön kokoiselle aidatulle osaselle pitää ostaa pikkuinen pöytä ja muutama tuoli, siinä sitten voimme istua ja katsella turisteja, jotka odottavat lauttaa ja tapaavat katsella (ja vilkutella) takaisin.

Ensimmäisenä kesänä, kun kävin vapaillani täällä kylässä, maalasin taloa ja kuuntelin, kun suomenkieliset moottoripyöräturistit kommentoivat puuhiani. Heistä oli ihan hassua että talo voi olla musta. Me olimme miehen kanssa selailleet läpi monta sisustuslehteä, joissa kaikki tanskalaiset puutalot olivat mustaksi maalattuja. Musta on hyvä väri veden äärellä olevissa taloissa, sillä mereltä katsottuna puiden lomasta näkyvät vain valkoiset ikkunanpuitteet. Tunnelma olisi varmasti toinen pastellisävyisellä omakotitaloalueella, kun yhtäkkiä yksi taloista huokuisi mustanpuhuvana synkkää tunnelmaa.

Toinen kuva on olohuoneesta, siinä on tuoreeltaan sileäksi yläreunaltaan sahattu keittiömuuri. Keittiösaarekkeen (hassu sana) ulkopuoli oli yli vuoden pohdinnassa, ja sitten eräänä päivänä selailimme kavereiden talopakettiesitettä. Siellä oli keittiössä muurattu keittiösaareke, ja se huusi meille terve! Mies osti ohkaisia harkkoja ja muurasi kaappien takapuolelle seinän. Siitä oli tarkoituksena tulla valkoinen, kuten vessankin seinä on, mutta ensimmäisen kerroksen harmaa olikin muikeampi väri. Sitten kun on taas aikaa, siihen tulee rappausta toinen kerros, ehkä hiukkasen tummemmalla harmaalla, ja yläreunaan ohukainen puulista. Aika usein olen hirmu ylpeä siitä, että mies tarttuu toimeen, ja jotenkin kummasti siitä tulee aina hienoa.

Takaisin pikkuvarpaassa

Matka Äiti-Suomeen oli mahtava. Ainoat kuvat otin paluumatkalla kotiin, uupuneena ja onnellisena. Kamerassa oli valoon nähden aivan väärät säädöt ja kuvat paloivat puhki, aika osuva efekti, kun itsekin olin aivan sokaistunut yhtäkkisestä valosta ja kesäkuumuudesta.

Virroilla saunoimme savusaunassa, tyttö kitisi kunnes pääsi ammeensa kanssa istumaan ylälauteelle saakka.  Hänestäkin taitaa tulla ihan kunnon saunoja, se virtaa ilmeisesti verissä.

Tampereella katselimme sadoittain vanhoja diakuvia, ehdimme vuoteen 1979, jolloin olin juuri tullut maailmaan. Mikä mieletön kokemus päästä mukaan taloyhtiön pihajuhliin, jossa lapset juoksivat samettiasuissaan aikuisten yhteenkeräämien muovikankaisten puutarhatuolien välissä; pienessä pallogrillissä oli rivissä makkaroita; tikkakisa järjestettiin; äiti oli tiukassa neuleessaan hurmaava ja isä kiharatukkainen mallipoika; naapuri oli tuonut Keihäsen matkoilta pontikkaa.

Helsingin jäljiltä jalat ovat vieläkin hellinä, kävelin rattaitten kanssa täysiä työpäiviä, kohtasin iloisia, kilttejä ja töykeitä ihmisiä; hyvää ja huonoa palvelua, ihmisiä oli joka paikassa, ehdin tehdä vain pienen raapaisun suunnitellusta. Tytär oli ihan hiljaa ja onnellinen, pää pyöri hyrränä, joka puolella oli tuhat asiaa katsottavana. Rahaa kului niin paljon etten halua laskea. Tuntuu turvalliselta olla taas kotona, omalla saarella, missä sitä ei kulu kuin ruokaan ja taloon. Tienvierustan heinikko on kasvanut kohisten, tänä iltana pitää mennä se lyhentämään ettei lauttajonossa luulla meidän asuvan ihan pellossa ja hunningolla. Mies oli meidän poissaollessamme rakentanut vaikka mitä, eristänyt lattioita ja levyttänyt seiniä, ostanut ja pystyttänyt pihaan pyykinkuivauskarusellinkin, joka liputti puhtailla lakanoilla kun ajoimme pihaan. Siinä oli juhlan tuntua.

Ps. Meren rannassa, Kustavissa kohtasin kyltin, jossa luki Varsinais-Suomi. Arvaatteko mitä se oli ruotsiksi? Egentliga Finland, siis Varsinainen Suomi. Siitä se sitten alkoi, sitä ennen Suomi ei kai olekaan sitä itseään vielä. Se tuntui surulliselta.

Vene

Tänään, tunnin päästä on lähtö kohti suurta maailmaa. Auto on pakattu ja tyttö kerää matkustusvoimia peittojen alla sängyssä. Hyvällä tavalla jännittää. Tästä tulee kivaa.

Tätä venettä menemme katsomaan, tyttären kummi-isovanhemmat antoivat sen viime kesänä lahjaksi tytölle, silloin viisikuukautiselle. Vene pitäisi vain kuljettaa kotiin ja remontoida uuteen uskoon. Projekti vie aikaa ja rahaa, mutta se on sen arvoista. Vielä joskus se kelluu meressä, ensimmäistä kertaa elämässään suolaisessa vedessä. Moottori putputtaa ja perhe pääsee vaikka maailman ääriin. Illalla ryömitään tervalta tuoksuvaan kajuuttaan, nukutaan vieri vieressä ja kuunnellaan laineiden laiskaa liplatusta seiniä vasten.

Tästä tulee hieno vene, siihen laitetaan pikkuinen keittotaso ja sänkynäkin toimiva sohva. Vene-elämä on miniatyyrielämää, vähän kuin karavaanarielämä, mutta suurta elämää elämyksiltään. Veneellä mennessä ilma ja happi kiertävät aivan eri tavalla kuin maalla. Vene on pikkuinen kuori joka kuljettaa, majoittaa, avaa täysin uuden maailman ja pääsyn minne vain. Kunpa vene olisi jo valmis. Sillä on jo nimi kuitenkin, sen nimi on Penni My, se oli kummi-isovanhempien antama nimi, tyttären mukaan. Siitä on hyvä lähteä.