Työt edistyvät hiljalleen, oikein säästelen lopullista aloittamista. Viimeistään huomenna on kaivettava paperit ja värit esiin, ei sen vuoksi että tämän työn kanssa tulisi kiire, vaan sen vuoksi että olen oppinut ajattelemaan järkevästi. Parempi aloittaa ajoissa ja tehdä niin nopeasti kuin ehtii, sillä usein matkan varrelle pulpahtelee muitakin projekteja ihan yllättäen. Niitä on sitten mahdollista tehdä välissä ja limittäin, parasta onkin jos pääsee tekemään kahta työtä samaan aikaan. Yksi kun uuvuttaa niin toista jaksaa oikein hyvin, ja sitten taas on uudet silmät käydä ensimmäisen kimppuun.
Uuteen kalenteriinkin olen jo kirjoitellut muistutuksia apurahojen hakupäivistä. Ne ovat aina olleet elintärkeitä ja jännityksen paikkoja, nyt eritoten kun tulot ovat romahtaneet kodinhoidontukeen. Miten se taas menikään, kenellä oli varaa jäädä kotiin hoitamaan lasta? Tytär ei osaa vielä seistä ilman tukea, sanoa ensimmäistä sanaansa, hän ei ole vielä edes lopettanut rintamaidon juomista. Nytkö vaan sitten vien hänet päiväkotiin, herätän aamulla kesken unien, jätän toisten kiireisiin syleihin?
Meillä ei ole ollut täällä ketään, joka olisi voinut pitää tytärtä hoidossa pidempää aikaa, ja kaksi tuntia tytön tädin luona on ainoa hoitokerta, jonka hän on kokenut. Sitten eräästä päivästä lähtien päiväkodin tädit näkisivät tyttöä enemmän kuin minä. Mitä jos yhtäkkiä en tunnistakaan häntä; hän onkin oppinut ja omaksunut asioita jotka ovat vieraita minulle ja niille tavoille ja rutiineille, joita tähän asti olemme tehneet, joihin hän on kotona oppinut? Sehän tapahtuu vääjäämättä, juuri kun kotona kaikki on alkanut sujua, juuri kun me olemme tutustuneet toisiimme. Ja pahimmalta tuntuukin varmaan se, että minä en olisi enää se ihminen, joka hänen kanssaan saa eniten olla, eikä hän minun kanssani. Mutta mikä muu on edessä kuin hoitoon meno, kun kuussa käyttövaroja näyttää olevan alle kipurajan? Tuntuu että tämä hoitohomma on semmoinen kuuma peruna, tuntuu väärältä laittaa lasta hoitoon ja väärältä nauttia kotonaolosta lapsen kanssa. Se kotonaolo on kuin liikaa luksusta, liian helppoa elämää, liian mukavaa ja leppoisaa, ja kaikkien äitien olisi viimeistään siinä vaiheessa, kun tilille ropsahtaa vajaa 300 euroa kuussa, tajuttava että lempeät ajat ovat ohitse. Näin se on melkein käsitettävä.
Ja onhan tässäkin olemassa vielä se kielikysymyskin. Minä kun olisin halunnut ja toivonut, että tyttären ensimmäinen sana olisi suomea. Se tuskin toteutuu edes toisen tai kolmannen sanan kohdalla. Miten se voisikaan mennä niin, kun suurin osa lapsen valveillaoloajasta puhuttaisiin ruotsia. Auttaisiko mieletön puheripuli iltakylvyssä tai kymmenen suomenkielistä satua ennen nukahtamista? Tuskin. Täällä ei olla kuultu suomenkielisistä kielikylpykodeista, sekään ei ole siis vaihtoehto. Tiedän että tämä kieliasia on vain puhtaasti itsekästä, kun lopultakin kummatkin kielet varmasti sujuvat. Mutta onko se niin paha olla itsekäs kun on kyseessä oma lapseni ja oma kieleni? Sen kai saan itselleni sallia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti