Kahden, kolmen päivän armottoman myrskytuulen jälkeen on kaunista ja hiljaista, yöllä on satanut pehmeästi luntakin.
Ilmeisesti tämän päivän päiväunet käytetään kirjoittelemiseen, se on ihan hyvä. Koti on vieläkin ihan mallikkaassa kunnossa eilisaamuisen siivouksen jäljiltä (Kummallista! Kyllä se yleensä jo tähän mennessä on räjähtänyt), pyykkikoppa on tyhjä ja jääkaapissa on ruokaa. Talo on kohtuullisen lämmin ja koirat nukkuvat, lakanatkin on vaihdettu. Lapsi on käyty mittauttamassa neuvolassa ja kaupasta ostettu maitoa ja leipää. Ikkunan takana sataa lunta, on ihan hiljaista ja levollista.
Viime viikolla eräänä iltana aloitin harrastaa. Se oli upeaa ja hauskaa. Menin työväenopiston elävän mallin kurssille. Oi mikä lysti ja haaste oli piirtää croquis'ta (tai miten sen kirjottaisi) laskin: 12 vuoden tauon jälkeen. Mallina oli hoikka ja silti treenattu mies, jota ei olekaan helpointa maailmassa piirrellä. Aloitimme myös kunnon muotokuvan tekemisen, jatkamme samaa kuvaa kolme kertaa peräkkäin. Semmoista en ole varmaankaan koskaan tehnyt, vieläpä ihan maaleilla. Kolme tuntia poissa kotikolosta latasi minuun vitamiiniä varmaan kolmenkymmenen appelsiinin edestä, olin ihan muikeana kun palasin kotiin ja esittelin hiilipiirrustuksiani. Oli hyvä päätös mennä piirtämään.
Viime viikolla meillä kävi myös pari mukavaa naista kylässä: Kalle-koiralla olisi ollut mahdollisuus astuttaa narttukoira, jonka toinen naisista omisti, mutta ei se mennyt ihan nappiin. Joimme kahvia ja vieraat katselivat haltioissaan maisemia, toinen kävi jopa myrskytuulessa ottamassa kuvia kotikallioista ja männyistä ja vihreänä pauhaavasta merestä. Tunsin olevani ihan Myrskyluodon Maija, tällainen kotoinen, joka pääsee milloin tahansa lautalla mannersaarelle. Joskus aina toisten katseista huomaa, että asuu eksoottisessa paikassa, ja maiseman näkee uusin silmin; huomaa myös kertovansa sellaisia tarinoita, jotka korostavat paikan erilaisuutta. Elän kyllä edelleenkin kuherruskuukautta hyvässä ja pahassa, enkä osaa ajatella että asun saaristossa, kun ei minun tarvitse käyttää omaa venettä kotiin päästäkseni. Siinä on se rajanveto mielestäni. Näen silti silloin tällöin, ehkä juuri toisten kanssa katsellessani, että hienoahan täällä minulla on, ja tunnen että tämä paikka on lahja tytölleni elää ja olla ja jäädä vaikka tähän sitten kun meitä vanhempia ei enää ole. Ei täältä paljon puutu, ehkä muutamat omenapuut, ja syreenit. Toivottavasti siihenkin puutteeseen saadaan korjaus ja helpotus, sitten alkaa olla aika mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti