Olen viettänyt tämän aamun sohvalla juoden kahvia ja syöden lämpimäksi näkkileiväksi paahtamiani ruisleivän palasia. Tyttö on hakenut juustohippusia suuhunsa ja leikkinyt lattialla pienillä puisilla talopalikoilla. Olen eilen illalla laittanut sähköpostilla työhakemuksen menemään, sekalaisin tuntein odotan mitä siitä seuraa. Tiedän kuitenkin sen verran että hakemani työ olisi varmasti mukavaa, ja jos en työpaikkaa saa, niin se kyllä harmittaa. Kuitenkin tuntuu kuin hyppäisin pää edellä tuntemattomaan. En olisi koskaan uskonut että olen laittamassa lasta hoitoon alle vuoden ikäisenä, se tuntuu pahalta ja julmalta. Vieläpä näin maaseudulla ja saaristossa pehmeiden arvojen haluaisi korostuvan, haluaisi että toisia päätöksiä voisi tehdä. Ilmeisesti ei, ei tässä rahan pyörittämässä elämässä. Me emme elä mitenkään kummallisesti - lainanlyhennykset ovat inhimillisen suuruisia; ruokaa tehdään aina kotona käyttäen paljon halpoja juureksia ja jauhelihaa; harrastukset rajoittuvat kävelyyn ja kesällä veneellä putputteluun; nyt tosin aloitin piirtämisen työväenopistossa. Emme tilaa lehtiä, elokuvat katsotaan kotisohvalla, vaatteet ostetaan kirpputorilta. Käyn vain kerran viikossa Maarianhaminassa jotta bensiinin kulutus olisi minimissään. Olen kateellisena ajatellut kaikkia niitä vanhempia jotka saavat hoitaa lasta kotona, jotka saavat rahat riittämään. Miten se onnistuu?
Ja mitä tekisin jos olisin tytön yksinhuoltaja, jos asuisin vanhassa 27 neliön asunnossani kaukana keskustasta kahden hänen kanssaan? Kodinhoidontuki ja lapsilisä yhdessä söisivät vuokrani, joka oli 570 euroa, ja vielä melkein 200 euroa jäisi summasta puuttumaan. Minun olisi ollut ihan pakko palata töihin jo pari kuukautta sitten. Yhdeksäntuntiset päivät venyivät aina 11-tuntisiksi työmatkojen kanssa. Senkö ajan tyttö olisi päivittäin tarhassa? Joku tässä yhtälössä ei täsmää. Puolipäivähoito maksaa kaksisataa kuussa, kokopäivähoito varmasti yli kolmesataa. Minun palkkani liikkui tuhannessa eurossa. Vuokran ja hoitomaksun jälkeen laskuihin ja ruokiin, vaatteisiin ja bussilippuihin jäisi sata, ehkä kaksisataa kuussa. Se ei niihin riitä. Miksi lapsen saaminen kaataa koko talouden? Onko epänormaalia, epätoivottavaa hankkia lapsia? Miten tämä oikein näin pääsi menemään, mikä osa tästä yhtälöstä puuttuu? Tuntuu kuin jonkun pitäisi koputtaa minua olkapäälle, sanoa että "sinä olet unohtanut kokonaan tämän ja tämän", ja ne tämä ja tämä saisi kaiken ratkeamaan, osumaan kohdilleen. Kuin minulta puuttuisi yksi tai kaksi aivosolua, sellainen on tämä tunne.
Toinen tunne on sellainen, että muut ilkkuvat minulle, että oma vika se on, et olisi hankkinut lasta, olisit pysynyt töissä, eipä tarvitsisi itkeä päivähoitomaksuja tai lasten jättämistä hoitoon. Se on minusta väärin. Yhteiskunnassa on jotain kieroa jos yhden lapsen hankinta on virhe ja typeryyttä. Jokaisella pitää, siis pitää olla oikeus hankkia lapsi. Se ei vain voi olla väärin, se ei voi olla väärin. Minä ja lapsen isä olemme maksanut veroja ja erilaisia maksuja ja korvauksia joka kuukausi, ja nyt huomaan, että se ei ollutkaan kuin rahojen laittamista pankkiin. Ne rahat menivät jonkin tien rakentamiseen tai musiikkitalon rappusiin, ja se oli tärkeämpää kuin se, että yksi lapsi potkaisi meidät köyhyysrajan taakse. Niin se kuitenkin meni, ja tämä vuosi on minulle opettanut, että lapsen hankkiminen on rikkaiden laji.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti