Nappikauppaa ja huonoa matematiikkaa

Olen viettänyt tämän aamun sohvalla juoden kahvia ja syöden lämpimäksi näkkileiväksi paahtamiani ruisleivän palasia. Tyttö on hakenut juustohippusia suuhunsa ja leikkinyt lattialla pienillä puisilla talopalikoilla. Olen eilen illalla laittanut sähköpostilla työhakemuksen menemään, sekalaisin tuntein odotan mitä siitä seuraa. Tiedän kuitenkin sen verran että hakemani työ olisi varmasti mukavaa, ja jos en työpaikkaa saa, niin se kyllä harmittaa. Kuitenkin tuntuu kuin hyppäisin pää edellä tuntemattomaan. En olisi koskaan uskonut että olen laittamassa lasta hoitoon alle vuoden ikäisenä, se tuntuu pahalta ja julmalta. Vieläpä näin maaseudulla ja saaristossa pehmeiden arvojen haluaisi korostuvan, haluaisi että toisia päätöksiä voisi tehdä. Ilmeisesti ei, ei tässä rahan pyörittämässä elämässä. Me emme elä mitenkään kummallisesti - lainanlyhennykset ovat inhimillisen suuruisia; ruokaa tehdään aina kotona käyttäen paljon halpoja juureksia ja jauhelihaa; harrastukset rajoittuvat kävelyyn ja kesällä veneellä putputteluun; nyt tosin aloitin piirtämisen työväenopistossa. Emme tilaa lehtiä, elokuvat katsotaan kotisohvalla, vaatteet ostetaan kirpputorilta. Käyn vain kerran viikossa Maarianhaminassa jotta bensiinin kulutus olisi minimissään. Olen kateellisena ajatellut kaikkia niitä vanhempia jotka saavat hoitaa lasta kotona, jotka saavat rahat riittämään. Miten se onnistuu?

Ja mitä tekisin jos olisin tytön yksinhuoltaja, jos asuisin vanhassa 27 neliön asunnossani kaukana keskustasta kahden hänen kanssaan? Kodinhoidontuki ja lapsilisä yhdessä söisivät vuokrani, joka oli 570 euroa, ja vielä melkein 200 euroa jäisi summasta puuttumaan. Minun olisi ollut ihan pakko palata töihin jo pari kuukautta sitten. Yhdeksäntuntiset päivät venyivät aina 11-tuntisiksi työmatkojen kanssa. Senkö ajan tyttö olisi päivittäin tarhassa? Joku tässä yhtälössä ei täsmää. Puolipäivähoito maksaa kaksisataa kuussa, kokopäivähoito varmasti yli kolmesataa. Minun palkkani liikkui tuhannessa eurossa. Vuokran ja hoitomaksun jälkeen laskuihin ja ruokiin, vaatteisiin ja bussilippuihin jäisi sata, ehkä kaksisataa kuussa. Se ei niihin riitä. Miksi lapsen saaminen kaataa koko talouden? Onko epänormaalia, epätoivottavaa hankkia lapsia? Miten tämä oikein näin pääsi menemään, mikä osa tästä yhtälöstä puuttuu? Tuntuu kuin jonkun pitäisi koputtaa minua olkapäälle, sanoa että "sinä olet unohtanut kokonaan tämän ja tämän", ja ne tämä ja tämä saisi kaiken ratkeamaan, osumaan kohdilleen. Kuin minulta puuttuisi yksi tai kaksi aivosolua, sellainen on tämä tunne.

Toinen tunne on sellainen, että muut ilkkuvat minulle, että oma vika se on, et olisi hankkinut lasta, olisit pysynyt töissä, eipä tarvitsisi itkeä päivähoitomaksuja tai lasten jättämistä hoitoon. Se on minusta väärin. Yhteiskunnassa on jotain kieroa jos yhden lapsen hankinta on virhe ja typeryyttä. Jokaisella pitää, siis pitää olla oikeus hankkia lapsi. Se ei vain voi olla väärin, se ei voi olla väärin. Minä ja lapsen isä olemme maksanut veroja ja erilaisia maksuja ja korvauksia joka kuukausi, ja nyt huomaan, että se ei ollutkaan kuin rahojen laittamista pankkiin. Ne rahat menivät jonkin tien rakentamiseen tai musiikkitalon rappusiin, ja se oli tärkeämpää kuin se, että yksi lapsi potkaisi meidät köyhyysrajan taakse. Niin se kuitenkin meni, ja tämä vuosi on minulle opettanut, että lapsen hankkiminen on rikkaiden laji.

Onnellinen teksti

Hän täällä kasvattelee kunnollisia käsilihaksia työntelemällä lähinnä auratuille jalkakäytäville tarkoitettua kevyttä city-lastenvaunua pitkin lumisia metsäpolkuja. Jos joku tulisi joskus vastaan niin voisin tuntea oloni tyhmäksikin etukenossa paarustaessani, kaikki voimat ponnistaen yrittämässä työntää hankeen jumittunutta vaunua eteenpäin. Itseäni saan syyttää: voisin hyvin kävellä niitä aurattuja teitäkin pitkin, mutta joku vetää metsään. Pulkka voisi vaikka olla seuraavana hankintalistalla, ranteet eivät ehkä niin soimaisi minua iltaisin sitten.

Tämä viikko on muutoin mennyt apurahahakemuksia kirjoittaessa ja työnäytetiedostoa päivitellessä. Ostin tulostimenkin, jotta voin tulostaa hakemuksia oman kodin seinien sisäpuolella rasittamatta toisten mustekasetteja. Senkin uhrauksen takia toivon varpaatkin ristissä että apurahaa kuvittamiseen irtoaisi edes jonkin verran.

Oikeastaan tällaisena arki-iltana minulla ei olisi aikaa eikä hetkeä istua koneen ääressä ja kirjoittaa mitään ylimääräistä, kuten juuri nyt teen, mutta tämä koneen takapuoli ei ole ollenkaan läpinäkyvä, ja siksi mies keittiössä luulee, että kovasti edelleen työskentelen hakemusten kanssa. Omatunto vähän kolkuttaa mutta eipä kuitenkaan paljoa. Mies ahkerasti kokkailee ruokaa huomispäivää varten ja samalla vielä viihdyttää punaposkisen väsyneenä kitisevää lasta, ja minä otan sittenkin aikaa itselleni. Se on ihan oikein minulle, silitän itseäni vielä hiukan päälaelta ja rapsutan korvan takaa.

Semmoinen olo minulla on, että tämä perhe on ihana ja mukava ja juuri minulle sopiva, ja luulisin että tämä olo on juurikin sen ansiota, että istun täällä sohvalla ihan yksin. Tänä päivänä olen muutoinkin ollut tyytyväinen elämään ja kaikkeen, mikä siihen sisältyy, ja aion pitää huomennakin saman tuulen. Jokin siinä onkin, että kun joskus arjen keskellä näkee tyttären uusin silmin, kuin havahtuen katsomaan, niin sitä saattaa saada jopa kyyneleet silmiin ja semmoisen pakahtuneen onnentunteen sydämenseutuville. Kun tyttö vaikkapa hiljaa keskittyen syö ja katselee samalla ulos ikkunasta, tai harjatessani hissukseen hänen pellavahaituviaan hän katsoo minua tyynesti nauttien. Tai kun iltaisin saan katsoa vierestä kun mies antaa tyttärelle tuttipullolla iltavelliä, ja heillä on hiljainen ja keskittynyt hetki ja kumpikin ovat rauhassa ja tyytyväisiä. Silloin minut valtaa sanomaton onnentunne: tämä perhe on minun, me olemme yhdessä, me olemme tämän hankkineet ja ansainneet.

Myrskyn jälkeen tyyntä

Kahden, kolmen päivän armottoman myrskytuulen jälkeen on kaunista ja hiljaista, yöllä on satanut pehmeästi luntakin.

Ilmeisesti tämän päivän päiväunet käytetään kirjoittelemiseen, se on ihan hyvä. Koti on vieläkin ihan mallikkaassa kunnossa eilisaamuisen siivouksen jäljiltä (Kummallista! Kyllä se yleensä jo tähän mennessä on räjähtänyt), pyykkikoppa on tyhjä ja jääkaapissa on ruokaa. Talo on kohtuullisen lämmin ja koirat nukkuvat, lakanatkin on vaihdettu. Lapsi on käyty mittauttamassa neuvolassa ja kaupasta ostettu maitoa ja leipää. Ikkunan takana sataa lunta, on ihan hiljaista ja levollista.

Viime viikolla eräänä iltana aloitin harrastaa. Se oli upeaa ja hauskaa. Menin työväenopiston elävän mallin kurssille. Oi mikä lysti ja haaste oli piirtää croquis'ta (tai miten sen kirjottaisi) laskin: 12 vuoden tauon jälkeen. Mallina oli hoikka ja silti treenattu mies, jota ei olekaan helpointa maailmassa piirrellä. Aloitimme myös kunnon muotokuvan tekemisen, jatkamme samaa kuvaa kolme kertaa peräkkäin. Semmoista en ole varmaankaan koskaan tehnyt, vieläpä ihan maaleilla. Kolme tuntia poissa kotikolosta latasi minuun vitamiiniä varmaan kolmenkymmenen appelsiinin edestä, olin ihan muikeana kun palasin kotiin ja esittelin hiilipiirrustuksiani. Oli hyvä päätös mennä piirtämään.

Viime viikolla meillä kävi myös pari mukavaa naista kylässä: Kalle-koiralla olisi ollut mahdollisuus astuttaa narttukoira, jonka toinen naisista omisti, mutta ei se mennyt ihan nappiin. Joimme kahvia ja vieraat katselivat haltioissaan maisemia, toinen kävi jopa myrskytuulessa ottamassa kuvia kotikallioista ja männyistä ja vihreänä pauhaavasta merestä. Tunsin olevani ihan Myrskyluodon Maija, tällainen kotoinen, joka pääsee milloin tahansa lautalla mannersaarelle. Joskus aina toisten katseista huomaa, että asuu eksoottisessa paikassa, ja maiseman näkee uusin silmin; huomaa myös kertovansa sellaisia tarinoita, jotka korostavat paikan erilaisuutta. Elän kyllä edelleenkin kuherruskuukautta hyvässä ja pahassa, enkä osaa ajatella että asun saaristossa, kun ei minun tarvitse käyttää omaa venettä kotiin päästäkseni. Siinä on se rajanveto mielestäni. Näen silti silloin tällöin, ehkä juuri toisten kanssa katsellessani, että hienoahan täällä minulla on, ja tunnen että tämä paikka on lahja tytölleni elää ja olla ja jäädä vaikka tähän sitten kun meitä vanhempia ei enää ole. Ei täältä paljon puutu, ehkä muutamat omenapuut, ja syreenit. Toivottavasti siihenkin puutteeseen saadaan korjaus ja helpotus, sitten alkaa olla aika mukavaa.

Kesään on enää neljä lyhyttä kuukautta!

Oi kesä! Nyt se tulee.

Oi mikä ihana sää meitä helli eilen ja tänäänkin! Vaikka lunta on maassa ja pakkanen napsuu pikkukierroksilla, aurinko saa miettimään kesää moneen kertaan päivässä. Ensi kesänä tytär osaa jo kävellä, saa syödä samoja ruokia meidän kanssamme, osaa ehkä muutamia sanoja. (Viikonlopun aikana on käynyt selväksi, että alati viljelemäni "kato" on tarttunut, ja sitä toistellaan meidän riemuksemme. Sanavarasto on siis hei ja kato!)

Tekeekö sen kenties aurinko vai mikä, mutta mielessä välähtelee alituiseen kuvat veneestä laineilla, sileistä kallioista, jollain kumman ajalla ja rahalla remontoidusta veneestä ja siellä yöpymisestä, iltanuotiosta ja ehkä jopa tyttärelle grillatusta nakkimakkarasta...voi niitä pieniä pulleita tassukoita kallion pintaa vasten; vaaleita, kosteita hiustupsukoita ja niskan kuoppaa siellä hiusten alla; auringonlaskua mereen ja laineiden kevyttä liikettä veneen kylkiä vasten. Lapsi nukkumassa hytissä ja vielä muutama pikkuinen puu kallionkolossa napsuvaan nuotioon. Jostain on löydyttävä rahat veneen uusiin maalikerroksiin ja moottorin fiksaamiseen, patjoihin ja ehkä jopa johonkin raikkaan väriseen kankaaseen, josta voin ommella istuintyynyt hyttiin. Silloin kesä olisi paras kesä minkä koskaan olen kokenut. Elän edelleen turistivaihetta, asiat ja varsinkin maisemat avautuvat uusina ja ei-itsestäänselvinä tajuntaan. Tällainen luonto ja elo ei olisi mahdollista minun lompakolleni jos asuisin vielä Helsingissä, se olisi aivan mahdotonta. Sielläpäin siitä pääsevät nauttimaan vain rikkaat, harvat ja valitut. Täällä riittää muutama satanen pieneen veneeseen ja bensiiniin sitä kuljettamaan, ja meri on avoin.

Raapustelua ja rahakysymyksiä

Työt edistyvät hiljalleen, oikein säästelen lopullista aloittamista. Viimeistään huomenna on kaivettava paperit ja värit esiin, ei sen vuoksi että tämän työn kanssa tulisi kiire, vaan sen vuoksi että olen oppinut ajattelemaan järkevästi. Parempi aloittaa ajoissa ja tehdä niin nopeasti kuin ehtii, sillä usein matkan varrelle pulpahtelee muitakin projekteja ihan yllättäen. Niitä on sitten mahdollista tehdä välissä ja limittäin, parasta onkin jos pääsee tekemään kahta työtä samaan aikaan. Yksi kun uuvuttaa niin toista jaksaa oikein hyvin, ja sitten taas on uudet silmät käydä ensimmäisen kimppuun.

Uuteen kalenteriinkin olen jo kirjoitellut muistutuksia apurahojen hakupäivistä. Ne ovat aina olleet elintärkeitä ja jännityksen paikkoja, nyt eritoten kun tulot ovat romahtaneet kodinhoidontukeen. Miten se taas menikään, kenellä oli varaa jäädä kotiin hoitamaan lasta? Tytär ei osaa vielä seistä ilman tukea, sanoa ensimmäistä sanaansa, hän ei ole vielä edes lopettanut rintamaidon juomista. Nytkö vaan sitten vien hänet päiväkotiin, herätän aamulla kesken unien, jätän toisten kiireisiin syleihin?

Meillä ei ole ollut täällä ketään, joka olisi voinut pitää tytärtä hoidossa pidempää aikaa, ja kaksi tuntia tytön tädin luona on ainoa hoitokerta, jonka hän on kokenut. Sitten eräästä päivästä lähtien päiväkodin tädit näkisivät tyttöä enemmän kuin minä. Mitä jos yhtäkkiä en tunnistakaan häntä; hän onkin oppinut ja omaksunut asioita jotka ovat vieraita minulle ja niille tavoille ja rutiineille, joita tähän asti olemme tehneet, joihin hän on kotona oppinut? Sehän tapahtuu vääjäämättä, juuri kun kotona kaikki on alkanut sujua, juuri kun me olemme tutustuneet toisiimme. Ja pahimmalta tuntuukin varmaan se, että minä en olisi enää se ihminen, joka hänen kanssaan saa eniten olla, eikä hän minun kanssani. Mutta mikä muu on edessä kuin hoitoon meno, kun kuussa käyttövaroja näyttää olevan alle kipurajan? Tuntuu että tämä hoitohomma on semmoinen kuuma peruna, tuntuu väärältä laittaa lasta hoitoon ja väärältä nauttia kotonaolosta lapsen kanssa. Se kotonaolo on kuin liikaa luksusta, liian helppoa elämää, liian mukavaa ja leppoisaa, ja kaikkien äitien olisi viimeistään siinä vaiheessa, kun tilille ropsahtaa vajaa 300 euroa kuussa, tajuttava että lempeät ajat ovat ohitse. Näin se on melkein käsitettävä.

Ja onhan tässäkin olemassa vielä se kielikysymyskin. Minä kun olisin halunnut ja toivonut, että tyttären ensimmäinen sana olisi suomea. Se tuskin toteutuu edes toisen tai kolmannen sanan kohdalla. Miten se voisikaan mennä niin, kun suurin osa lapsen valveillaoloajasta puhuttaisiin ruotsia. Auttaisiko mieletön puheripuli iltakylvyssä tai kymmenen suomenkielistä satua ennen nukahtamista? Tuskin. Täällä ei olla kuultu suomenkielisistä kielikylpykodeista, sekään ei ole siis vaihtoehto. Tiedän että tämä kieliasia on vain puhtaasti itsekästä, kun lopultakin kummatkin kielet varmasti sujuvat. Mutta onko se niin paha olla itsekäs kun on kyseessä oma lapseni ja oma kieleni? Sen kai saan itselleni sallia.

Lupauksia elämälle

 

Eilen aloitimme saunomisen. Kun muutin tänne, oli talvi ja metrin paksuiset kinokset saunan ympärillä, ja silti avuliaat ystävät kantoivat saunan tupaten täyteen minun muuttokuormaani. Laatikot lepäsivät siellä melkein koko kesän, kunnes juuri ennen kesäjuhlia kannoin ne vierasmajan varastotilaan. Astialaatikot kävin läpi kesällä ja säästimme kummankin astioista parhaimmat, loput myimme kesällä markkinoilla venesatamassa. Kirjalaatikot kannoimme lämpimään joulun jälkeen. Ja kun toinen kirjahyllyistäkin on nyt sisätiloissa, on sauna tyhjä ja käyttövalmis. 

Pesin saunan jouluaattona ja silloin löylyttely tuntui niin ihanalta, että pyhästi päätin jatkaa saunomista viikottain. Eilen illalla ruoan jälkeen lämmitin saunan ja kannoin sinne vedet ja tytön ammeen. Siellä istuimme napsuvassa lämmössä koko perhe, paitsi että nuorin meistä ei istunut, vaan seisoi sinnikkäästi siinä ammeessaan. Se on yksi tämänhetkisistä hittijutuista. Me kuupilla valelimme lasta vedellä jotta saimme kaikki olla samaan aikaan ylälauteilla. Iltavellin jälkeen muksu simahti hyvin nopeasti, vaikka koko saunareissu ei kestänytkään kuin ehkä puoli tuntia. 

Me katselimme telkkarista tositapahtumaan perustuvan elokuvan Into the Wild, joka kertoo nuoresta pojasta, joka karistaa perheensä kokonaan elämästään ja katoaa kulkuriksi. Elokuva oli vaikuttava, se on ollut mielessä vielä tänäänkin. Eniten mietin omaa vanhemmuuttani. Mitä jos mokaankin koko äitinä olon niin perusteellisesti, että tytär haluaa lähteä luotani kertomatta edes olevansa lähdössä; ettei hän halua minun edes saavan tietää onko hän elossa. Että hän on valloittava ja hyväsydäminen ihminen joka ei anna minulle anteeksi, joka ei anna minulle armoa eikä ota yhteyttä. Että hän kuolee yksin kertomatta minulle miksi edes pakeni. 

Toivon että olen tarpeeksi hyvä ihminen ollakseni myös hyvä äiti. Toivon että annan tyttärelleni kaikki tarpeelliset avaimet onnelliseen elämään, toivon että osaan osoittaa hänelle, että hän on hieno ihminen ja että olen ylpeä hänestä. Toivon etten katkeroidu tai väännä häntä millään tavalla kieroon. Toivon että osaan näyttää sen kaiken hyvän, minkä itse olen oppinut, ja karsia pois kaiken pahan, mikä elämääni on vaikuttanut. Ihan hyvä elokuva, kun se sai näitä miettimään. Ihan hyvä päivä kaiken kaikkiaan.