Ja nyt seuraa kiukkuista tekstiä

Olipa kiva ilta eilen. Olen liittynyt erään yhdistyksen toimintaan, ja olin eilen ensimmäistä kertaa mukana sen kokouksessa. Että oli mukavaa ja pippurista seuraa. Sain kuulla asioita, jotka oikein kihelmöivät ja sisuunnuttavat muutoin kohtalaisen lauhkeaa sieluani. Että suomenkielinen toiminta ja pelkästään suomenkielen käyttö voivatkin sillä tavalla nostaa monilta kaikki karvat pystyyn. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni osana vähemmistöä, jonka kivenkovaan toivotaankin pysyvän hiljaisena vähemmistönä, ja nimenomaan hyvin hiljaisena.

Vaikka en ole kirkkoihminen, niin hiertää se silti kuin kivi kengässä, jos suomenkieliset eivät saa pitää suomenkielistä itsenäisyys- tai joulujumalanpalvelusta. Kyllä se monille on aika tärkeä paikka saada laulaa virsiä omalla äidinkielellään. Tai että kaupungin työpaikoilla, vaikkapa poliisissa, eivät kaksi suomenkielistä kollegaa saa puhua suomea keskenään, edes kahvihuoneessa. Mikä siinä oikein ketäkin pelottaa? Suomenlippuakin karsastetaan niin, että juhannuksena sillä liputtava on saanut lehdestä jälkeenpäin lukea herjaavia mielipidekirjoituksia. Ei ole tullut mieleen, että juhannuspäivänä vietetään Suomen lipun päivää? Meillä jo mies kihelmöi vahingonilosta, kun on päättänyt että ovenpieleen hommataan haarautuva tanko, johon mahtuu siniristilippukin. Sitä tulevan taivastelun määrää.

Asiakaspalveluammatissa, esimerkiksi sairaalassa, henkilökunta ei saa puhua suomea, vaikka kuulisi että asiakas on suomenkielinen, ellei asiakas itse tee kielenvaihtoon aloitetta. Mitenkäs asiakas uskaltaa semmoisen aloitteen tehdä, kun näkee rintapielestä, että Maija Meikäläinen puhuu minulle ruotsia, vaikka kuulee, että olen suomenkielinen. Voin tässä salaa kuiskata, että minä olen saanut lääkärin vastaanotolla pyytämättä palvelua suomeksi, ja helppo on varmaan kuvitella, että se tuntui älyttömän hyvältä. Voisin jopa sanoa, että helpompi oli kertoa oireista ihan omalla kielellä. Eräs kertoi semmoistakin tapahtuneen, että pankissa oli sanottu, että kuule, me ollaan nyt Ahvenanmaalla, ja täällä puhutaan ruotsia. Minä olen työskennellyt asiakaspalveluammatissa niin pitkään, että minuun on iskostunut lujaa ainakin yksi asia: asiakas ansaitsee parhaan mahdollisen palvelun. Siinä pankissa se opetus oli ilmeisesti jäänyt oppimatta. Taikka paikallisessa verohallinnossa, joka lähettää veroilmoituksenkin ruotsiksi. Onko suomenkielisen ilmoituksen kuoreen työntäminen paikallisen kielen riistoa, vai?

Tiedän ja ymmärrän, että tämä valtakunta on ruotsinkielinen. Mutta keneltä on pois jos täällä asuva haluaa käyttää äidinkieltään toisten suomenkielisten kanssa? Kuulemma 70-80-luvulla suomenkielisiä painostettiin puhumaan ruotsia omien lastensakin kanssa. Vielä nytkin puolitutut kummastelevat, kun kuulevat minun puhuvan suomea tyttären kanssa. Mitä ihmettä minä oman tyttöni kanssa ruotsiksi puhuisin? Seuraavan kerran kysäisen takaisin, että jos kysyjä itse muuttaisi omien lastensa kanssa ulkomaille, niin ihanko totta vaihtaisi kotikielenkin saman tien? Eikö kumminkin olisi kiva säilyttää oma äidinkieli käytössä, vai pitäisikö se vain heittää romukoppaan, sinne samaan missä itsekunnioitus jo lepäisi?

Aikuispiiri

Tytär täytti kaksi vuotta, hän on jo iso ja taitava. Puhalsi synttärimuffinssin päältä kynttilät, taputti ja huusi "kaksi!" Koko viikon posti kantoi paketteja manner-Suomesta, ja lauantaiksi kutsuttiin vieraita. Pyydettiin aamuksi ja iltapäiväksi, ja välissä koko perhe kävi keräämässä voimia sängyn pohjalta. Illalla lapset leikkivät posket punaisina ikkunalaudalta löytämällään kärpäsellä ja rakensivat sohvalla rupattelevien aikuisten väliin loputonta remontoimista vaativaa tyynymajaa, ja koko päivä oli ollut täynnä naurua, keskustelua, kakkua, lahjoja, kahvia ja keksejä, lisää naurua ja keskustelua. Minä sanoin miehelle sitten jälkeenpäin, että siinä sohvalla istuessani mietin, että on se onni, että ihmisellä on ystäviä. Sitä on muuttanut jonnekin, opetellut kielen ja tavat, raivannut oman reviirinsä ja omat paikkansa. On tavannut erilaisia ihmisiä, joista toisten kanssa on ruvennut viettämään aikaa, rakentanut ystävyyttä. Ja nyt, yhtenä iltana, kaikki perheelliset ystävät  tulevat meille, ollaan valmisteltu iltaa leipomalla, koristelemalla, siivoamalla, ja sitten sinä päivänä paistaa aurinko, aamulla ikkunaan ripustettujen ilmapallojen lävitse ja illalla koko huoneen kultaiseksi sävyttäen. Koko päivän kaikki ovat iloisia, juttelevat keskenään, nauravat ja puhuvat vakavia, seurustelevat ja ovat iloisia siitä, että ovat juuri siinä paikassa ja niiden ihmisten kanssa. Ja minä olen onnellinen että olen tullut ystäviksi kaikkien niiden kilttien ja hauskojen ihmisten kanssa. Että minä olen ansainnut kaikki ne vielä kaksi vuotta sitten tuntemattomat omaksi piirikseni, jota kutsun kotiini, joiden kanssa minulla on tuntikaupalla iloa ja onnea. Minun tyttäreni aikuispiiri, se on täynnä mahtavia ihmisiä. Mikä voisi olla parempaa.

Tuulta ja merisäätä

Tänään ehdottomasti parasta oli se, että vääntäydyin ulos ja metsään parin päivän flunssassa kärsimisen jälkeen. Nuhapaperia kului ja päässä humisi, mutta pulkka kulki kevyesti, aurinko paistoi lämpimästi mustan takin selkään, hanki oli vielä kaunis. Eilen hain vain kuusi laatikollista puita kuistille, kun tuuli niin kovasti että tytöllä kyyneleet vierivät poskilla.

Sitä mietin tänään kotiin kävellessämme, että kun asuin Helsingissä, niin vuodenajat ja ennen kaikkea säät yllättivät aina hassulla tavalla. Sitä kulki rutiineissaan, ja yhtäkkiä havahtui siihen, että kevät oli jo saapunut aika päiviä sitten - jossain syrjässä, hiukan jokapäiväisen bussipysäkkimatkan ulkopuolella, olivat milloin leskenlehdet kukassa tai puut silmuilla. Tai kun avasi oven, ja huomasi, että täällähän sataa, aivan kuin olisi asunut ikkunattomassa loukossa.

Täällä sää on mukana koko ajan, mistä johtuukaan? Jotenkin se hyppää vähän sisällekin (ehkä sen vuoksi, että vanhan puolen lattia ja katto ovat edelleen eristämättä), sillä kun tuulee, niin tulee ihan erilailla. Puu kaatuu pihassa, ja ne jotka selviävät kaatumatta, näyttävät juoksevan aitoja. Joka paikassa natisee ja laiturin vaijerit paukkuvat. Tai kun sataa, niin siitäkin pitää koko ajan lukua. Puhumattakaan auringosta - ovet on pidettävä kesällä auki, niin ei ole esteitä juosta ulos. Johtuuko se säiden mahtius siitä, kun ei ole ympärillä taloja vaimentamassa, vai onko se tuo meri. Tai kenties se onkin ikä. Eikö säähän kiinnitä sitä enemmän huomiota, mitä enemmän ikää kertyy? Vähän kuin me ystävämme kanssa olemme huomanneet, että ihan valehtelematta saatamme puhua pitkiä aikoja ja kiinnostuneina kaikista krempoista ja sairauksista, joita olemme sairastelleet. Ihan totta. Ja kerran viestittelimme jopa taloudenhoidollisista asioista, siitä mitä ei saa tiskata koneessa ja mitä joskus tulee kumminkin tiskattua. Ja sekin on taivaan tosi. Niin että ehkä sekin kulkee käsi kädessä, sää ja ikä.

Viestinlukijana

Yritän työskennellä, valmistella uutta, keskiviikkona alkavaa kurssia, kertoa hyvän ja huonon kuvituksen eroista, ja siitä, miten siihen ensimmäiseen tähdätään. Ajatukset kiertelevät muissa kerroksissa.

Olemme järjestämässä sekalaisen naisjoukon voimin polttareita ensi keväälle, ystävälle ja kaverille joka on menossa heinäkuussa naimisiin. Juuri kävin kurkkimassa ideoita joita jokainen omista kuopistaan on huudellut, ja siellä kaaso kirjoittaakin, että juhlapari on eronnut, ei tule häitä, ei polttareita. Ihan kuin potku mahaan, täystyrmäys. Minä täältä kaukaa yritän tavoittaa morsianta, joka ei vastaa puhelimeen, ei viestiinkään. Soitan yhteiselle ystävälle, joka ei tiedä sen parempaa. Naisjoukko muuttaa polttarit nopeasti päiväksi, joilla voitaisiin juhlistaa yksin jäänyttä. Mieli korventuu kun en tiedä mitä on tapahtunut ja miksi, ja pahinta on, että luulen ettei ystävänikään tiedä. Minulla on paha aavistus, että joku toinenkin on saanut täystyrmäyksen.

Joten tämän päivän positiivisuus nousee varmaan sieltä, kuinka kaikki onkin kuin hiuskarvan varassa: jos ei asioista puhuta, niin täystyrmäyksiä saa vääjäämättä ottaa vastaan. Yhtäkkiä omaa suhdetta arvostaa aivan ylimääräisin voimin, se kun on (kop, kop, koputan puuta) olemassa, ja siinä on toimiva puheyhteys. Se linja kannattaakin pitää kunnossa, silloin sen mahdollisen katkeamisen ainakin huomaa.

Kevättuulet tuntuvat aivan erilaisilta tämän uutisen jälkeen. Miltä tuntuu siellä Helsingin tuulissa ottaa ne yhtäkkiä vastaan aivan yksin? Miltä tuntuu peruuttaa hääpaikat ja unohtaa kaikki järjestelyt? Miltä tuntuu pakata pois toinen omasta elämästä? Miltä tuntuu aloittaa yksin? Varmaan ihan kivalta, jos itse saa sen päätöksen tehdä; erilaiselta, jos saa olla viestinlukija. Rutistuksia kaikille viestinlukijoille, se on aika rujo osa ottaa yhtäkkiä vastaan.