Muistutusnippu muistamisesta

Kuva Marika Maijala

Kortti Leena Linnalaakso

Tänään korjasin kortit talteen ikkunalaudalta, tähteä en ota ikkunasta. Olkoon puolestani valkoinen kaamostähti kunnes kevät koittaa. Mietin joulukortteja, säästän ne kaikki tyttären laatikkoon. Sain niitä paljon vähemmän kuin lähetin, ensi vuonna lähetän saman verran kuin tähänkin asti, mutta sillä erotuksella että ennen joulunaikaa muistan ilmoittaa osoitteeni kaikille. Sen siitä saa kun huolettomana elelee. Tai enpä tiedä johtuiko korttien vähyys siitäkään. Moni sanoi jättäneensä postittamiset tältä vuodelta, sellaisetkin ystävät jotka ovat tähän asti tehneet kortit käsin. Minäkin jätin muutama vuosi sitten välistä, kun elämä oli kallellaan ja vähän pois raiteiltaankin, ja oli se helpotus silloin. Nyt en olisi jättänyt väliin kun talkoilla teimme. Ja jokainen vastaanotettu lämmittää mieltä enemmän kuin viisi lähetettyä. Joten se oli tämän päivän vitamiini, huomisen ilo on haettava muualta, kun ne ovat nyt lakaistu pois kevään tieltä!

Aurinko

 

Parasta tässä päivässä on auringonpaiste. Se on upeaa ja keltaista, hangen varjot kauniin sinisiä. Kun tyttö herää, mennään ulos. Eilen olimme ystävän, lapsien ja koirien kanssa jäällä pulkkinemme, aurinko lämmitti ja ilma oli tuuleton ja säkenöivä. Ensi kerralla otamme eväät mukaan, nyt teimme eväättömän retken horisontin saareen. On ihanaa olla aikuinen, vetää pulkkaa ja vastailla kysymyksiin, suunnitella eväsretkeä, jutella aikuisten juttuja, pukea lapset talvivarusteisiin ja kävellä minne halu vie.

Ja ps. vielä semmoinen juttu, että eilen tuli huomattua, että kello viisi illalla maisema ei ole enää pilkkopimeä, vaan vasta alkua siniselle hämärälle. Kevättä kohti mennään.

Joutsenlaulu

Va

Parasta eilisessä olivat joutsenet. (Harmi ettei ollut kameraa matkassa.) Olimme tytön kanssa ystävällä kylässä, vedin pulkan lautalle ja ajeltiin toiselle puolelle vettä. Oi kuinka kaunis sää oli koko päivän, takaisin tullessa vesi lainehti tummanharmaana ja sinisenä peilinä jään vieressä, ja meidän kotikalliot kurkistivat mustina paksujen kinosten alta. Aivan kuin Muumilaakson talvessa: puuterinpehmeä, valkoinen, koskematon vuori ja siellä alla musta kivi. Jään reunassa kellotteli kolmetoista joutsenta, valkoisia ja harmaita. Se maiseman kauneus antoi oudolla tavalla toivoa ystävän pelottavassa tilanteessa, kovassa sairaudessa ja epätietoisuudessa. Tänään vieläkin kauniimmassa, kuulaammassa säässä mies laski joutsenia jään reunassa jo kaksikymmentä. Ehkä se on suorassa linjassa toivon kanssa, on hyvä ajatella niin.

Haaveita ja tarkkailua

Tämä aamun onni tulee hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Tänään koti tuntuu aivan omalta. Olen yksin kotona tyttären kanssa, mies kokeilee työntekoa, toivon että jaksaa kauemmin kuin päivän tai pari. Kun tyttö meni nukkumaan, laitoin takkaan tulen, nostelin painoja, samalla katselin pintoja huoneessa. Kun katse kiertää kattopalkeista muuriin, rapattuun valkeaan seinään, lattian tummiin syihin, takan edustan kiviin, rauhoitun ja tulen onnelliseksi. Senkö vuoksi, että huone on nätti, vai koska me olemme yhdessä ne kaikki asiat päättäneet ja rakentaneet? Sitten henkäys osui kattolamppuun ja se helähti ilmavirrassa. Kuulosti aivan jäiden ääneltä keväällä, muumilaakson talviselta uimamajalta. Mikä onnentunne siitä että kevät saapuu vääjäämättä.

Ja sitten vielä satuin katsomaan ulos ikkunasta. Jäällä istui merikotka. Kiikarilla näkyi tarkkaileva katse ja pään kääntely. Se istui ja katseli lauttaa. Mietin että on jännää kuinka ne tapaavat istuskella tässä, missä on ihmisiä. Sitten tajusin, ettei sitä kukaan koskaan ole lautalta häirinnyt. Ja mitä meidän paikalla on ollut? Pieni kalastajamökki. Sille on aivan sama, mikä tönö tässä kalliolla kenottaa. Sulan vieressä on jatkuvasti merilintuja, niitä se tarkkailee. Mitä se minusta. Minä siitä enemmän haltioidun kuin mitä se koskaan minusta tulee välittämään. Tuntuu hyvältä etten häiritse.

Mikä lahja!

Aloin muistella erästä kirjaa, jonka omistan. Se on vain semmoinen kirja, johon on kirjattu ylös kaikkia mahdollisia positiivisia asioita, joihin kirjoittaja on törmännyt tai joita hän on kokenut. Sitä kirjaa on kiva selailla, sitä lukiessa tulee hyvälle tuulelle. Asiat ovat aivan yksinkertaisia, vaikkapa vaaleanpunainen kahvikuppi tai vaikkapa se hetki, kun meri on niin usvainen, että horisonttia ei erota taivaan ja merenpinnan väliltä. Ajattelin sitä kirjaa kun ajattelin tätä minun kirjoittamistani.

Jospa kirjoittaisin ylös kaikkia niitä positiivisia asioita, joita saan kokea. Eikö siitä syntyisi mukava ilopankki, ihan vaikka minulle itselleni luettavaksi?

Tämän kirjoituksen iloinen asia oli ne yli viisikymmentä kirjaa, jotka sain eräältä rouvalta. Meillä on yhteinen tuttu, ja hänen kellarinsiivouksensa ja minun kuvakirjakeräilyni kohtasivat eräällä parkkipaikalla. Voi mikä aarre! Aivan lukemattomia kirjoja, minun lapsuudestani ja uudempia. Tytärkin tuli aivan hulluksi, juoksi aina uuden kirjan kanssa syliin, avattiin kirja, ja hän nappasi sen takaisin huutaen "loppu!" ja haki tilalle uuden. Mies sanoi että siinä meillä on lapsi, joka omistaa varmaan eniten kuvakirjoja ties millä säteellä. Kyllä niitä muutama sata jo on. Tästä kirja-aarteesta olen niin iloinen, etten edes tajua.

Kiusa

Miehen pitkä sairasloma on päättynyt, ja minä palaan lumoavan rauhallisista pyhistä, joita saimme viettää hiljaa hissutellen koko perhe yhdessä, tähän yksinäisempään arkeen - ja heti hakeudun koneelle ja näppäilemään.

Joulun ympärys tuntui kiireettömältä, vaikka olimme joulunpyhät minun lapsuudenperheeni luona. Se, että koko perhe on jatkuvasti koolla, vieläpä niin kauan että jäljellä olevien päivien laskeminen unohtuu, rentouttaa aivan huiman paljon. Isä ja tytär köllivät sohvalla, minä pääsin yksin jouluostoksille ja kirpputorille. Koko ajan luona oli toinen aikuinen, jonka kanssa keskustella, haaveilla ja katsella lapsen leikkejä. Autokin pakattiin joulumatkalle stressaamatta, jouluna vain oltiin, minä pääsin tapaamaan kaikkia sukulaisia. Vaikka mies oli hirveän väsynyt ja kroppaa särki jatkuvasti, hän nautti olostaan. Tytär hakeutui usein isän kainaloiseen, oppi jopa nimeämään paikan syli. Päiviin tuli jatkuvuutta. Vaikka toinen vanhemmista nukkui jonain aamuna myöhempään, koko päivä ei tuntunut menetetyltä, kun edessä oli uusiakin aamuja.

Nyt odottelen, miten pitkälle levolla tienattu jaksaminen kestää, koska sairaslomaa pitää jatkaa vai ollaanko jo paremman puolella. Hassua kuinka sitä voi kokea huonoa omaatuntoa sairastamisestaan, vaikka työnantajakin kannustaa jäämään kotiin. Katselimme tytön kanssa kuvakirjaa, jonka yhdessä kuvassa ihminen makaa peiton alla sängyssä, näkyvissä on vain nenänpää ja hiustupsu. Tytär osoitti hahmoa ja sanoi isi. Isihän nukkuu koko ajan, ja jos ei nuku, lepää sohvalla. Minä en suostu potemaan vieressä huonoa omaatuntoa, toivon vain että olo paranee. Ehkä sitten joskus isi jaksaa työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin muutakin kuin levätä.