Merenneidon kasvatusta

 Minulla on pieni kirja, jonka kannessa on kerrostalon kuva, ja sisäpuolella kuvia kissoista, jotka tykkäävät makoilla lavuaareissa. Sitä kirjaa tytär tutkiskeli ruokapöydässä, sanoi sitten "laiva". Minä katsoin merelle, että missä on laiva. "Laiva", tytär toisteli, ja osoitti kerrostalon kuvaa. Voi kulta, se on talo, ei laiva. Eipä täällä juuri kerrostaloja missään näy. Toisteltiin taloa ja laivaa, ja sitten tytär osoitti ikkunasta ulos, siellä seilaavaa laivaa, ja kysyi kummastuneena "talo?"

Ystävä kertoi sitten pariskunnasta, joka oli ollut purjehtimassa vauvansa kanssa ties kuinka kauan, kai vuoden tai pari. Olivat sitten tulleet kotiin ja asettuneet asumaan tavalliseen taloon jo isommaksi kasvaneen lapsensa kanssa. Eräänä päivänä merellä varttunut lapsi katsoi ikkunasta ulos ja sanoi "maata näkyvissä". En tiedä oliko se tositarina, mutta hänelle tuli se mieleen.

Tuntuu kivalta että lapsi oppii laivat ennen taloja, meren ennen maata. En tiedä miksi se tuntuu kivalta, ehkä itse tämmöisenä maakrapuna ja sisämaan kasvattina iloitsen itselleni epätavallisesta elämästä. Ehkä tytöstä tulee kuin isänsä, joka kymmenen korvilla ensimmäiseen veneenprutkuunsa hypättyään katosi samantien rannasta horisonttiin. Onneksi nykyään on kännykät, jonka voi vannottaa ottamaan mukaan ennen sumuiselle merelle haihtumista. Hassua ja jännää, katsoa miten merenneidon käy.

Laatuaikaa

Meillä oli tänään puuhakas päivä. Mies asensi lattian ja lattialistat tyttären tulevaan huoneeseen, minä leivoin piparkakkuja ja myöhemmin vielä maalasin sukulaisnaisten kanssa posliinia, ensimmäistä kertaa eläissäni. Se oli tosi kivaa. Leipoessani kuuntelin perhettäni, joka siellä toisessa huoneessa asensi sitä lattiaa. Ensin minulla oli huono omatunto kun sain aivan yksin leipoa, sitten kävin kysymässä että onko tytär tiellä. Ei kuulemma ollut. Tajusin kuunnella ihan uusin korvin. Siellähän isä kertoi tarkkaan tyttärelle, miten homma hoidetaan, ja tytär kulki perässä ojentamassa vasaraa aina oikealla hetkellä. Kuuntelin laatuaikaa, harvinaisia ja kallisarvoisia hetkiä puolisolle. Saan olla tyytyväinen siihen, että meillä on juuri ja juuri varaa kotiäitiyteen.

Mutta tässä on piparkakkuohje, tein hiukan mausteisemman taikinan kuin yleensä, ja niistä tuli oikein maukkaita ja helposti leivottavia. Lapsikin sanoi syödessään kuuluvalla äänellä nam nam.

MAUSTEISET PIPARKAKUT

2 dl siirappia
1 dl fariinisokeria
1 dl sokeria
250 g voita
2 rkl kanelia
2,5 tl inkivääriä
2 tl neilikkaa
2 tl kardemummaa
2 munaa
4 tl leivinjauhetta
1 maustemitta suolaa
8 dl vehnäjauhoja

Mittaa kattilaan siirappi ja sokerit sekä joulumausteet, anna kuumentua, sekoittele. Paloittele voi ja sulata seokseen, sekoita tasaiseksi. Ota kattila liedeltä ja anna seoksen jäähtyä, lisää sitten munat. Lisää sitten siivilän läpi jauhot, joihin on sekoitettu suola ja leivinjauhe. Laita taikina jääkaappiin, anna sen olla seillä seuraavaan päivään. Ota taikinasta veitsellä sopivia palasia, kaulitse kaulimella ohueksi levyksi leivinpaperin päällä, voit ripotella pikkuisen jauhoja taikinan pintaan jotta kaulin ei tarttuisi kiinni. Painele levystä muoteilla pipareita, nosta ohuen lastan avulla leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille. Anna paistua 200 asteessa 10 minuuttia. Anna jäähtyä leivinpaperin päällä. Säilytä piparit kuivassa.

Maneettien hautajaiset

Löysin nämä kuvat puhelimestani. Eräänä päivänä rannalle oli ajautunut kymmenittäin pikkuisia maneetteja kuolemaan. En tiedä millaisia ovat maneetit, en tiedä miksi ne makoilivat hiekassa. Oliko iso aalto kenties heittänyt ne liian santaiseen paikkaan, josta ne eivät päässeet kellumaan takaisin syvempään veteen, vai onko niillä yleensäkin tapana ryömiä rannalle kuolemaan kun vedet muuttuvat liian kylmiksi niille. Muuttuvatko vedet syksyllä liian kylmiksi pikkuisille maneeteille? Vai olivatkohan ne kuolleet jo aiemmin ja kulkeutuneet aaltojen mukana rannalle. Ehkä se olisi ollut niille onnellisinta, menehtyä meressä ja sitten vasta rantautua.

Tiedättekö sellaiset merkilliset paikat, joissa on ilmassa vähän kuoleman tuntua? Monesti kesällä kun olemme käyneet jollain pikkuisella saarella tai luodolla, yhtäkkiä sitä saapuu semmoiseen paikkaan. Silloin on aina kuuma päivä, ilma seisoo ja hiki kutittaa iholla. Se paikka voi olla vaikkapa jokin kallioalue jossa kuulee kärpästen surinaa ja seisovan veden päällä liikkuu vesihyönteisiä, siellä täällä on kuivia oksia ja linnunkakkaa askelten alla. Tai jokin epäilyttävä kuivunut puska jonka alla lepää kuolleita lehtiä ja haisee mätääntyneeltä. En ikinä haluaisi kuumana päivänä lähteä samoilemaan outoa luotoa ympäri. Sieltä löytyy aina joku linnunkallo tai luukasa, jopa auringossa kalpeiksi paahtuneet kallionkoloon hylätyt roskat tuntuvat aavemaisilta ja pelottavilta. Vähän samanlainen olo tuli näistä maneeteista - epäilyttävä, surkea olo, kuin haudanryöstön äärellä. Kuolema ei ole koskaan kiva, ei edes pienen vaaleanpunaisen maneetin kuolema. Toivonpa vain, että ne ovat kokeneet onnellisen vedeneläimen hiljaisen, syvään veteen vaipuvan menehtymisen.

Näkkileipää marraskuun kunniaksi

Jaahas, kirjoittamisessa on ollut yli kuukauden tauko. Huomaan, että jos elämässä on paljon tapahtumia, tekemistä ja aikatauluja, niin tämä ylöskirjaaminen jää pois ensimmäisten joukossa. Sääli. Olisi kiva tajuta, että tämä on voimavara eikä miinusmerkkistä tekemistä.

Olemme olleet tyttären kanssa matkoilla: kummimummulassa, veljen luona, isän luona, siskon luona. Matka oli hieno, ja tytär oli aivan poikki, kun kotiintulomatkalla viimein yömyöhällä pääsimme viimeiselle saaristolautalle. Mutta mikä reissunainen! Joka paikkaan hän saapui iloisena ja jos oli ilta, kävi suoraa päätä nukkumaan, ja jos oli päivä, kävi suoraa päätä tutustumaan. Jospa itsekin voisi saapua pikkulapsen lailla jokaiseen uuteen tilanteeseen yhtä avoimin, iloisin mielin, eikä istua typertyneenä ja matkan rasituksista uupuneena eteensä tuijottamaan. Minä alan selvästi kulua loppuun! Välillä on niin kiva vain olla hissukseen ja mennä nukkumaan, eikä hillua ja hyppiä jokaiseen menoon mukaan. Kamalaa edes myöntää moista.

No, enemmittä puheitta kirjaan alas elämäni ensimmäisen näkkileipäreseptin, jonka mukaan olen leiponut kaksi kertaa, ja tykkään aivan valtavasti. Alkuperäinen resepti on ruotsiksi ja leivän nimi on Fröknäcke, mutta suomentaisin sen mieluummin Jyvänäkki kuin Siemennäkki. Jyvänäkki kuulostaa paljon paremmalta.
Kannattaa ottaa talteen ja leipoa. Tosi hyvää.

JYVÄNÄKKI
20-25 kappaletta

50 g tuorehiivaa (myös kuivahiiva käy hyvin, sovella määrä silloin nesteen määrään sopivaksi)
7 dl vettä
2 dl seesaminsiemeniä
2 dl auringonkukansiemeniä
2 dl pellavansiemeniä
1,5 rkl suolaa (totta, ihan hirveä määrä, mutta en ole uskaltanut vähentää)
6 dl karkeaa ruisjauhoa
noin 8 dl tattarijauhoa
(jauhoa leivontaan)

Sekoita hiiva lämpimään veteen. Sekoita mukaan siemenet ja loput kuivat aineet kohtalaisen löysäksi taikinaksi. Anna kohota kulhossa lämpimässä liinan alla noin 1,5 tuntia. Laita uuni lämpiämään 250 asteeseen. Laita uuninpelti lämpiämään uuniin. Jaa taikina 20 osaan ja kaulitse ohuiksi pyöreiksi leiviksi leivinpaperin päällä. (Aseta leivän päälle sopivan kokoinen lautanen ja leikkaa veitsellä ylijäävä osa pois; saat tasaisen pyöreitä leipiä ja muutaman ylimääräisen leivän ylijäämätaikinasta). Painele haarukalla reikiä leipien pintaan. Vedä leivinpaperi leipineen uunissa kuumenneelle pellille ja paista noin 10-15 minuuttia uunin keskitasossa. Anna leipien saada hiukan väriä, jotta niistä tulee rapeita. Varo kuitenkin polttamasta niitä. Anna leipien jäähtyä ritilän päällä ilman liinaa ja säilytä kuivassa, vaikkapa peltirasiassa.

ps. Muista maistaa uunituoretta näkkileipää kun se on vielä lämmintä. Maiskis.