Kyläkoulupäivä

Täällä kypsytellään talven tuloa, luulen että öisin saattaa jo olla pakkasta. Illalla kun verannan oven avaa, sisään puskee pakkaselta tuoksuvaa ilmaa. Miten sitä kuvailisi? Hiukan metallista ja kirpeää, raikasta.

Tänään olen menossa tyttären kanssa kylään miedän omaan kyläkouluun. Olen menossa sinne keskiviikkona kertomaan lapsille kuvittajan ammatista ja vetämään piirtämistyöpajaa. Kaksi tuntia jokaiselle yhdysluokalle - koulussa on niin vähän oppilaita tässä reilun 400 asukkaan kunnassa, että kuusi vuosiluokkaa on yhdistetty kolmeksi luokaksi. Tunnelma on varmasti, toivottavasti, kiva, jännittää mennä katsomaan minkälaiseen kouluun oma lapsi päätyy muutaman vuoden päästä.

Tuntuu hyvältä, elämässä järjestyy eteen kaikenlaisia kivoja juttuja, töitä ja keikkoja, elämä koostuu hauskoista palasista! Minä olen onnekas, ja onnellinen.

Että se osaa!

 Sain mieheltä joululahjan etukäteen. Näin muutama viikko sitten ikkunassa maalatun kopion Gustav Klimtin Freundinnen -maalauksesta. Nämä valokuvat eivät tee väreille oikeutta, ei myöskään kuvien siveltimenvedot - maalaus on todella kauniisti ja taitavasti tehty. Tapasin samana päivänä miehen kaupungilla, ja esittelin hänellekin taulua kiilto silmissäni. Hän tykkäsi kovasti mutta toppuutteli, sanoi että joulukin tulee eikä sitä kukaan varmasti osta. Minä ihan suutahdin, mutta jatkoimme matkaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että seuraavalla viikolla taulu oli poissa, ja mieskin sanoi, että ohi ajaessaan oli huomannut sen kadonneen. Että minua sapetti. Olin aivan varma että tässä on joku kepponen takana, ja entä jos ei olekaan? Joku toinen on ehtinyt ensin. Meinasin mennä kysymään, että onko se taulu ostettu, ja jos on, niin oliko se minun mieheni näköinen mies, joka sen osti? Jokin esti kysymästä, ja päiviä kului. Minä jo kotona kiukuttelin, että se oli miehen vika, hän tyhmästi halusi odotella.

Sitten eräänä päivänä mies tuli kotiin, alkoi laittaa ruokaa ja muisti yhtäkkiä, että olivat töistä saaneet hienoja mainospyyhkeitä lahjaksi, kävisinkö minä hakemassa ne auton takatilasta? Ikinä maailmassa mies ei olisi noin innoissaan pyyhkeistä, että kesken ruoanlaiton patistaisi niitä hakemaan, mietin kiiruhtaessani autolle. Ja siellähän se lepäsi, ihana tauluni. Minulle tuli kiire sisälle, ja miehellekin tuli kiire takaisin hellan ääreen ikkunasta tirkistelemästä. Ikinä ei ole kuulemma minun nähnyt yhtä nopeasti juoksevan. Että se lurjus on kiva mies.

Kohtaaminen hirven kanssa

Eilen pyörälenkillä tapasin metsien kuningattaren. Välistä, kun laiskuus iskee, tapaan pakata tyttären turvaistuimeen ja pyöräillä metsätietä rannalle ja takaisin, koirat saavat juosta vapaina kuka missäkin, minä selviän lenkistä nopeammin. Ja eilen, aivan yllättäen, siinä metsätiellä seisoi suuri naarashirvi, ehkä viidenkymmenen metrin päässä meistä. Hetkeksi jokin mahassa supistui mykkyrälle, mielessä heilahti että oliko tämä vaarallista. Oi, se oli kaunis ja suuri, kuin jättiläishevonen. Katseli meitä tyynesti, ja kun koira rupesi haukkumaan, se kääntyi ja asteli metsään. Koirat tietysti kävivät perässä, mutta kumma kyllä, en kuullut haukkua mistään, ja ne tulivat pian takaisin tielle.

Ranta oli täynnä sorkanjälkiä, hirvi oli käynyt sielläkin mietiskelemässä. Koirat eivät edes haistelleet painaumia, ja mietin, että koko metsä taitaa olla niin täynnä hirventuoksua, että ne ovat ihan tottuneita. Muistui mieleen mitä mies kertoi kun olimme viimeksi yhdessä pyöräilemässä. Kuulemma pyörän selässä kohtaa usein metsäkauriita, kyseli arvaanko miksi. Luulin, että se johtuu vauhdista. Kuulemma ei, vaan siitä, että ihminen pyörän selässä on vaaraton, harvemmin metsästäjä pyssynsä kanssa sotkee pyörällä menemään. Nyt sain todisteen, että saattaa se niin ollakin. Ties millaisia metsäneläimiä meidän edeltämme on kadonnut metsän uumeniin, kun olemme olleet jalan liikkeellä.

Ruusukesunnuntai

Miehen sisko rakastaa kaikenlaista tarpeetonta söpöilyä, peltipurkkeja ja pieniä yksityiskohtia. Onpa joskus jopa valittanut, ettei koskaan saa lahjaksi mitään tarpeetonta ja turhaa.

Aiemmin syksyllä satuin hätäpäissäni rikkomaan lainaksi saamani jouluvalosarjan, ja hän kielsi minua ostamasta uusia tilalle, halusi mieluummin tuikkukynttilöitä. Olen yrittänyt löytää kivaa peltipurkkia kirpputoreilta ja kaupoista tuikuille rasiaksi, mutta valikoima on niin suppea, että mitään en ole lahjaksi kelpuuttanut. Helsinginreissua ja sen vanhan tavaran kauppoja odotellessani ostin suuren lasipurkin, johon mahtui sata tuikkukynttilää. Eilen koristelin jokaisen neljästä sivusta erilaiseksi, niin että esiin voi kääntää aina uudenmoisen, kun vanha alkaa kyllästyttää. Laatikoista löytyi kaikenlaisia nauhoja, helmiä, nappeja, rintamerkkejä ja vanhoja tulitikkuaskimainoksia kylkeen kiinnitettäväksi.

Mies oli ulkona ja karsi puuntaimia, sahasi männyistä alaoksia ja poimi kanttarelleja rannantuntumasta. Sitten hikisenä istui pöydän ääreen työvaatteissaan, ja minä innoissani kääntelin purkista kaikki neljä sivua vuorollaan ihailtavaksi. Kommentin sisältö oli lähinnä jaa jaa, jep jep. Kyllä siinä intoilusta katkesi terävin kärki. Päiväunilta herännyt tytär osasi arvostaa enemmän, poimi tärkeimmät eli napin, koiran, kissan ja kärpäsen, eli upean kultaisen perhosen, joka killui lasitimantin kera puunapista. Että me tytöt osataan. Toivottavasti naisarvostus jatkuu lahjan saajassa, muuten menee tilpehöörit ihan hukkaan.

Kurssilaisen päiväkirja

Joku on kääntänyt jälleen kerran taivaassa hanat auki, sadetta ryöppyää enemmän kuin tarvitsisi. Muistelen niitä muutama viikko sitten istutettuja karhunvatukoita, kukaan ei ole käynyt kurkistamassa ovatko ne alkaneet viihtyä kallionkolossaan.

Eilen illalla olin hirmu onnellinen. Siihen onneen on syy: aloittamani työ aikuisopettajana tuntuu niin hienolta ja palkitsevalta. Ensimmäisenä kurssi-iltana olin kauhusta kankeana, mietin kuinka saisin kaikki ajatukseni kerrottua oikealla tavalla vieraalla kielellä, kuinka ylipäätänsä suoriudun opettajana vailla minkäänlaista kokemusta. Kaikki muuttui rennommaksi kun kiersin keskustelemassa jokaisen kurssilaisen kanssa erikseen - sain kuulla ajatuksia ja ideoita, auttaa pulmissa ja pohdinnoissa. Ja eilen, kun lähdimme oikein toden teolla töihin, voi mikä mahtavuus - suunnitelmat lähtivät toteutumaan, sain mennä jokaisen luo juttelemaan ja kyselemään, he luottivat siihen että minä osaan neuvoa, innostuivat kun löysimme ratkaisuja pulmiin, tekivät hienoja juttuja. Parasta oli juuri se, että työt kehittyivät, jalostuivat, jokaisesta alkoi muodostua omanlaisensa. Ja kuinka kaikki tekevätkään ilolla, ja keskittyen! Parhaan kiitoksen sain, kun eräs nuori nainen sanoi silmät tähtinä vilkkuen, että hänestä tuntui kuin elämä lähtisi uudelle uralle - opinnot olivat aiemmin jääneet seisomaan ja hän oli kaivannut elämäänsä jotain uutta. Nyt, yhtäkkiä, ilmaantui tämä kurssi ja hänen äitinsä kehotti osallistumaan, tuli itsekin mukaan. Ja hän oli aivan haltioissaan, otti vastaan hyvää palautetta kasvot loistaen, sanoi että hänestä tuntuu että tästä voi kehittyä vaikka mitä, hänellä on rahkeita tehdä elämässään kaikenlaista, elämä menee eteenpäin. Menin aivan sanattomaksi, loistin varmasti peilinä hänen tunteitaan.

Tuntuu hienolta että sain tämmöisen mahdollisuuden ja että uskalsin ryhtyä toimeen. Jos minulle olisi joku tullut viisi vuotta sitten kertomaan, että opetan aikuisopiskelijoille ruotsiksi kirjankuvitusta, niin en olisi ikinä uskonut. Niin sitä minunkin elämäni vain meni eteenpäin, siitäkin kehittyi yhtä ja toista!