Kävimme viime sunnuntaina katsomassa tyttären pikkuserkkua, parin viikon ikäistä Alve-poikaa. Hän oli niin pieni, niin hentoinen ja uninen ja vielä ihan muissa maailmoissa. Aivan eri tavalla pitelin sylissä häntä kuin vajaa vuosi sitten omaa tyttöä; varovaisemmin, herkemmin, ihmetellen. Jännä juttu: jo ihan alussa oma tyttö tuntui "meidän omalta"; oli tuttu ja luonteva olo, uskalsin reilummin ja hän tuntui isommalta. Alve-poika oli jo syntyessäänkin ollut melkein 5 senttiä ja puoli kiloa suurempi kuin meidän tytär, mutta ei: hän oli niin pieni, etten muistanut oman tytön olleen ollenkaan niin pikkuinen. Ja nukkuikin koko ajan, oli rento ja ihan vielä oman vauvatodellisuutensa uumenissa. Ehkä jos nyt saisin uuden vauvan, olisin ihan ihmeissäni, että voiko lapsi nukkua näinkin paljon, ja olla niin oman kuorensa sisälle käpertynyt. Olen jo niin tottunut isoon touhottajaan.
Meidän tytöstä on tullut äidin perässä konttaaja, reisissä roikkuja, kantamista kaipaava, huomiota haluava. Olen ottanut syliin kun toinen sitä pyytää, silittänyt jaloissa kiikkuvan takaraivoa, huomioinut pyllähdykset. En kyllä voi sanoa että jokainen pikavauhdilla sudittu konttaus keittiöön kun avaan jääkaapin tai tiskikoneen, ilahduttaisi minua niin kovasti. Lähinnä sitä yrittää asettua lapsen ja aparaatin väliin ja suoriutua tehtävistä mahdollisimman nopeasti ja vähällä lapsen huudolla.
Olen kumminkin ajatellut että jos toinen kaipaa minua ja minun syliäni, niin mikäs minun on syliin ottaessa. En tiedä mitä kasvatusoppaat neuvovat, mutta sydän sanoo, että jos lapsi kaipaa rakkautta ja silitystä, niin minun tehtävänä on sitä antaa. Siinä on vähän samaa kuin lenkille lähdössä - monesti on huono ilma ja ketuttaa lähteä, mutta aina takaisin tullessa huomaa virkistyneensä. Kun toinen roikkuu nilkassa kun olen juuri tekemässä jotain tärkeää, niin totuuden nimissä olisi kivempi tehdä työ loppuun kuin keskeyttää se, mutta sitten kun lapsen puoleen kääntyy, nappaa syliin ja silittää hiuksia, juttelee ja pussailee hetkisen rusottavia poskia - se keskeytetty työ tuntuu keskeyttämisen arvoiselta. Saan minäkin halauksen mieheltä jos menen sitä pyytämään. Luulen että se aika, kun en saa lasta enää kaapata syliini, tulee pikemmin kuin toivoisinkaan.
"Sininen norsu ja samettikarhu
ruusumetsässä vaeltaa
kysyvät eilen syntynyttä,
vartovat pientä kulkijaa.
Nukkukaa nallet ja nukkukaa norsut,
lapsonen unoseen saatelkaa.
Kohtahan aivan hän unilaivan jo jättää
ja käy kohti maailmaa."
(Kaarina Helakisa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti