Pippi-matto

Meidän perheessä sisustetaan hitaasti. Olen sen oppinut pikkuhiljaa. Ennen ostelin sitä sun tätä, aina uusiin asioihin ihastuen, nopeasti haalien, tarkemmin pohtimatta. Nykyisin rahaa on vähän (sitä tosin on aina ollut vähän, mutta nyt vielä vähemmän) joten sisustaminen on lähinnä haaveilua. Ostosmahdollisuuksia on, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin pennosia. Launtaipäiviä ei voi käyttää huonekalu- tai sisustuskaupoissa kiertäen, sillä kaupat ovat hyvin nopeasti läpikäyty. Hauskinta nykyisessä sisustustyylissäni on se uusi juttu, että myös mies tykkää sisustamisesta, joka siis ei ole minulle entuudestaan tuttua. Se tarkoittaa sitä, että minun tavastani sisustaa on tullut vuoropuhelua, pohdintaa, harkintaa. Sisustamisemme toimii niin, että me kummatkin luemme sisustuslehtiä, näytämme toisillemme kuvia ja suunnittelemme yhdessä. Se on tosi hauskaa. Hauskinta on se, että joskus käy niin, että toinen nappaa kiinni ajatuksesta ja keksii jotain vielä parempaa, jonkun vielä mehevämmän idean, ja keskustelu lähtee rullaamaan. Sitten olemme tosi tyytyväisiä: idea on lähtenyt liikkeelle, päätös on melkein tehty, näky ja ajatus vaikuttaa mahtavalta. Mitään ei ole ostettu, rahaa ei ole kulunut, mutta me tiedämme kuinka hienolta lopputulos tulee näyttämään. Ja joskus löydämme juuri semmoisen tavaran tai huonekalun mistä olemme puhuneet, tai sitten aivan erilaisen, ja koska olemme jo pohtineet asiaa monelta kantilta, näemme heti, jos löytö on parempi kuin jo aiemmin suunniteltu ratkaisu.

Monesti olemme puhuneet siitä, että olipa hyvä että emme ole koskaan päätyneet avainvalmiiseen taloon, tai että rakentainen on sujunut niin hitaasti kuin se on sujunut. Meillä on ollut ainakin aikaa harkita ratkaisuja, materiaaleja, seinien ja kaappien paikkoja kuukausia ja kuukausia. Mitään ei ole tarvinnut päättää viikossa tai päivissä, konttorissa talofirman aikataulujen puitteissa. Ideat ovat saaneet elää ja jos luvalla sanon, jalostua.

Kuvassa näkyvä matto on harvinaisuus: se oli kohtalainen heräteostos. Kuosi on ruotsalaista alkuperää ja maton oikea nimi on Gullholmen, mutta täällä sitä kutsutaan Pippi-kuosiksi. En tiedä kutsutaanko sitä siksi joka paikassa, mutta minä kuulin nimen ensimmäisen kerran kun aloin odottaa vauvaa, ja ostin neuleen, jossa on sama kuvio. Peppi Pitkätossulla oli ollut niissä vanhoissa lastenfilmeissä samankuosinen villapusero ja siksi siitä tuli pippi-kuvio. Meillä on täällä ruotsalainen Mio -huonekaluketjun myymälä (www.mio.se) , ja sieltä kahden harkintakäynnin jälkeen haimme maton kotikokeiluun. Heti kun asetimme sen lattialle, huomasimme että se jää tänne. Kivaa siinä on se, että se on hippuisen harmaa - näytti vähän likaiselta myymälässä, mutta kotona valkoiselta. Jos se olisi aivan puhtaanvalkoinen, niin kulmat harmaantuisivat varmasti nopeammin pölyisistä askelista. Ja pääseehän se kesällä sitten kallioille matonpesuun. Vähän on semmoinen olo, että keväisin pitäisi uudistaa kotia, ja nyt se on tehty, hauskaa.

Voi mikä aava!

Mikä huikaiseva auringonpaiste! Kun tyttö herää niin puen sen ulkovetimiin ja ryömimme täältä sisätiloista kuin hämäryyteen tottuneet tomumyyrät. Merenselkä näyttää ihan kesäiseltä, kun ohuen jään päälle on noussut vesi ja aurinko tekee siitä huikaisevan sinisen ja loistavan. Koko syksynäkään se ei ollut pelottava, tummanharmaa kalmomeri, vaan myrskylläkin vihreänä kuohuava ja kaunis. Se loistelee ja liplattelee, kannattelee pinnallaan joutsenia ja lyö kallioihin, pakkastuulella kuorruttaa rannassa kasvavat kituiset männyt jäähuurteella. Ja uskomattoman usein se on aivan peilityyni, varsinkin iltaisin.

Muistan erään huikaisevan kauniin auringonlaskun viime loppukesältä: kävelin kalliolla kohdassa, josta en aiemmin ollut huomannut, kuinka hieno paikka se onkaan auringonlaskun katseluun. Taivas hehkui tummansinisen ja punaisen kautta lämpimään keltaiseen, tyyni vesi loisti tummana ja sinipunaisena. Sitten horisontista lipui kaksi suurta purjevenettä (moottoreita tuulettomalla käyttäen) ohitse. Katselin veneistä levittäytyviä, hiljaisia aaltoja ja ajattelin, kuinka kummallinen paikka on maailma: kuinka luonnossa jokaisella on paikkansa (vaikkakaan ihminen ei ole sitä ymmärtänyt, vaan kaikessa revittelee yli osansa) ja logiikkansa, oma roolinsa ja kiertonsa vuodenajoista ja sääoloista lähtien; vesi, ilma, kasvit, pikkuruisimmista eliöistä suurimpiin, jokaisen eläväisen ruumiin toiminnot ja se, kuinka elämä synnyttää elämää - ja tämän kaiken päälle, bonuksena, on olemassa sen kaiken kauneus! Että tämän maailman luonto ei pelkästään toimi loogisesti, se on vieläpä sydäntäsärkevän kaunis.

Totta kai olen todellinen onnenmyyrä, kun saan elää luonnon kainalossa, sammalmättäiden pehmeydessä, käppyräisten mäntyjen kainalossa, sileiden kallioiden syleilyssä, ottaa merituulen kasvoilleni suoraan aavalta. Luonto ei hyppää niin sanotusti silmille joka puolella maailmaa, asvalttiviidakon keskellä. Luonnon läheisyys onkin parasta tässä asumisessa, ympäri vuoden, vaikka tuuli puhaltaisi kovaa ja korkealta, suoraan pohjoisesta lattialautojen välistä makuukammariin. Tykkään silti!

Kevään ääniä ja heikkoja jäitä

 

Eilen töiden jälkeen mies haki moottorisahan äkillisessä energianpuuskassaan ja kaatoi pihalta neljä puuta. Tyttö kuunteli pää pyörien moottorisahan laulantaa niin ettei syömisestä tullut oikein mitään, ja istui sitten verannan oven ääressä katselemassa kun isä puursi ulkopuolella. Minusta kuulosti ihanalta se sahan ääni, ja siltä että nyt jotain tapahtuu, energiaa lähtee virtaamaan. Kuulosti keväältä. Laskimme että ne neljä puuta taitavat riittää ensi talveksi talon lämmitykseen, jos kesän aikana talo tulee eristettyä kokonaan. Lattiat vain auki ja sinne villaa, niin hyvä tästä tulee.

Tänään lumi on painunut tummaksi ja kosteaksi, aamulla satoi vettä, ensin lunta ja sitten vettä. Katolta kuuluu tiputusta ja jää on tummanpuhuvaa sohjoa. Eilen sahatessaan mies huomasi että vastapuolen vierassatamasta lähti auto jäälle hivuttelemaan. Minä en edes kävelisi tuolla ulapalla, enkä mistään rahasta lähtisi autolla jäälle ajamaan. Viime viikolla oli moottorikelkka mennyt jään läpi paikalla, jossa on vähemmän virtauksia ja pidempään ollut vesi jäässä kuin meillä. Elämä ei ole joillain kallis.

Pikkuiset varpaat ja vauvantuoksu

Kävimme viime sunnuntaina katsomassa tyttären pikkuserkkua, parin viikon ikäistä Alve-poikaa. Hän oli niin pieni, niin hentoinen ja uninen ja vielä ihan muissa maailmoissa. Aivan eri tavalla pitelin sylissä häntä kuin vajaa vuosi sitten omaa tyttöä; varovaisemmin, herkemmin, ihmetellen. Jännä juttu: jo ihan alussa oma tyttö tuntui "meidän omalta"; oli tuttu ja luonteva olo, uskalsin reilummin ja hän tuntui isommalta. Alve-poika oli jo syntyessäänkin ollut melkein 5 senttiä ja puoli kiloa suurempi kuin meidän tytär, mutta ei: hän oli niin pieni, etten muistanut oman tytön olleen ollenkaan niin pikkuinen. Ja nukkuikin koko ajan, oli rento ja ihan vielä oman vauvatodellisuutensa uumenissa. Ehkä jos nyt saisin uuden vauvan, olisin ihan ihmeissäni, että voiko lapsi nukkua näinkin paljon, ja olla niin oman kuorensa sisälle käpertynyt. Olen jo niin tottunut isoon touhottajaan.

Meidän tytöstä on tullut äidin perässä konttaaja, reisissä roikkuja, kantamista kaipaava, huomiota haluava. Olen ottanut syliin kun toinen sitä pyytää, silittänyt jaloissa kiikkuvan takaraivoa, huomioinut pyllähdykset. En kyllä voi sanoa että jokainen pikavauhdilla sudittu konttaus keittiöön kun avaan jääkaapin tai tiskikoneen, ilahduttaisi minua niin kovasti. Lähinnä sitä yrittää asettua lapsen ja aparaatin väliin ja suoriutua tehtävistä mahdollisimman nopeasti ja vähällä lapsen huudolla.

Olen kumminkin ajatellut että jos toinen kaipaa minua ja minun syliäni, niin mikäs minun on syliin ottaessa. En tiedä mitä kasvatusoppaat neuvovat, mutta sydän sanoo, että jos lapsi kaipaa rakkautta ja silitystä, niin minun tehtävänä on sitä antaa. Siinä on vähän samaa kuin lenkille lähdössä - monesti on huono ilma ja ketuttaa lähteä, mutta aina takaisin tullessa huomaa virkistyneensä. Kun toinen roikkuu nilkassa kun olen juuri tekemässä jotain tärkeää, niin totuuden nimissä olisi kivempi tehdä työ loppuun kuin keskeyttää se, mutta sitten kun lapsen puoleen kääntyy, nappaa syliin ja silittää hiuksia, juttelee ja pussailee hetkisen rusottavia poskia - se keskeytetty työ tuntuu keskeyttämisen arvoiselta. Saan minäkin halauksen mieheltä jos menen sitä pyytämään. Luulen että se aika, kun en saa lasta enää kaapata syliini, tulee pikemmin kuin toivoisinkaan.

"Sininen norsu ja samettikarhu
ruusumetsässä vaeltaa
kysyvät eilen syntynyttä,
vartovat pientä kulkijaa.
Nukkukaa nallet ja nukkukaa norsut,
lapsonen unoseen saatelkaa.
Kohtahan aivan hän unilaivan jo jättää
ja käy kohti maailmaa."
(Kaarina Helakisa)

Huopikkaat, huopikkaat

Miksi siinä vanhassa laulussa äiti yrittää piilottaa lapsensa huopikkaat? Olivatko ne liian tyylittömät kenties? Minä olen nauttinut omistani, syyskuussa ostamistani täysin rinnoin ja lämpimin varpain, enkä parempaa tossua pakkassäälle osaa enää keksiä. Ostin punaiset mammuttini Keskisten pihapiirin tuntumassa sijaitsevasta kenkäkaupasta viime syyskuussa. Olen aina ollut saapastyttö ja kun astuin kaupan ovesta sisään, nämä talven suloiset saappaat jököttivät siinä minua odottamassa. Ihan huikean näköiset ja kiltin, tuttavallisen luonteiset kengät. Juttelin nuoren myyjän kanssa saappaat jo jaloissani huopikkaiden ihanuudesta ja summailin ainaisessa rahapulassani korkeaa hintaa. Kun tyttö paukautti pohjanmaan murteellaan "Mutta noon ikuuset!" minun viimeisetkin harkinnan hippuseni sulivat pois. Ja kyllä niitä on ihasteltu, joka paikassa, aina kun ne ovat jaloissa. Ja joka päivä niitä käytänkin, kauppareissuilla, kaupungissa, metsässä. Hienot Lahtiset. Onneksi en enää asu suolatussa kaupungissa, loskaisessa Helsingissä. Siellä Lahtisia olisi ihan mahdotonta käyttää, ne kun eivät saa kastua, vesi imahtaa heti läpi. Taas yksi hyvä syy lisää asua maalla!

Peikkolauluja

Löysin uudesta Vauva-lehdestä ylistävän arvostelun lastenlaululevystä Trollmusik (http://trollmusik.fi) jota kuuntelen tässä taustalla. Kaunista musiikkia enkä osaa ajatella tätä ollenkaan lastenlaulukategorian alle, vaikka mukana onkin tuutulauluja. Ehkä meillä sitten soitetaan tavallista rauhoittavampaa ja tunnelmallisempaa musiikkia kuin keskivertoperheessä. Mukana laulamassa ovat muun muassa Irina Björklund, joka minun mielikuvissani on erittäin lahjakas nainen, enkä mielestäni ole (valitettavasti) aiemmin kuullut hänen kaunista lauluääntään missään; sekä Sam Huber Eternal Erectionista. Mietintämyssyssä on nyt siis levynosto!

Mieleen tuli että voi jospa johonkin lauluun olisi saatu mukaan Björklundin soittamaa sahaa. Olen joskus sitä jossain kuullut ja huh kun se on selkäpiitä ja kaikkia kehon johtoja värisyttävää! Siinä taas yksi lisä lahjakkuuden vakkaan, joka hänellä on aikas iso.