Pikkujoulu ja pikkujoulujen odotus

Viime viikonloppuna täällä vietettiin pikkujoulua. Pikkujoulun viettäminen juurikin tiettynä päivänä ei ole ollut minulle tuttua aiemmin, mutta tässä valtakunnassa sitä vietetään juurikin nyt menneenä viikonloppuna. Saattaa olla että pikkujoulu sattuu aina ensimmäiselle adventille, en ole tarkastanut kalenterista josko se sattui viime sunnuntaille, se voisi olla ihan loogista.

En ole koskaan aiemmin viettänyt pikkujoulua minään tiettynä päivänä. Työpaikan pikkujoulut ovat eri luku ja niitä toki vietetään täällä kuten muuallakin ihan milloin vain, mutta tämä pikkujoulu on semmoinen juhla, että silloin otetaan sisään pikkujoulukuusi, joka on kooltaan pienempi kuin oikea joulukuusi; laitetaan jouluvalot ja sytytetään kynttilät, juodaan glögiä ja syödään hiukan jouluherkkuja, ja lapset saavat pikkujoululahjat. Kun seurustelin ensimmäistä talvea mieheni kanssa, saimme kutsun pikkujoulunviettoon miehen sisarelle, ja kutsu esitettiin muodossa "tuletteko meille kylään lauantaina, kun on pikkujoulu". Minulla on tapana vääntäytyä välillä jääräpääksi ja vänkäsin vastaan, että ei semmoista ole olemassa - joulun alla voi tavata ja vaikka istuskella jouluntunnelmissa, tarjota pipareita ja joulutorttuja, mutta ei ole olemassa pikkujoulua, jota vietetään tiettynä ajankohtana.

Nyt tämä tapa tuntuu mukavalta. Lauantaina olimme pikkujoulumarkkinoilla jotka järjestetään Kastelholman linnan lähistöllä Jan Karlsgårdenissa, siellä oli tarjolla kaikenlaista joulutunnelmaa piparkakkumuoteista havukransseihin ja hyasintteihin, lampaantaljoja ja kudonnaisia, joululaatikoita ja hilloja sekä Husön kauniita monihaaraisia kynttilöitä (joita en koskaan raaski korkean hinnan vuoksi ostaa). Kävimme myös ystävien lasten kanssa tapaamassa joulupukkia. Markkinoiden jälkeen tarjosimme ystäville vihanneskeittoa ja valkosipulileipää sekä makoisaa piparkakun makuista mutakakkua, jonka resepti oli viimeisimmässä Pirkka-lehdessä. (Resepti: http://www.pirkka.fi/ruoka/reseptit/99850-piparimudcake)

Sunnuntaina kävin tyttären kanssa leipomassa piparkakkuja meidän suomenkielisten salaseuran kanssa, oli oikein mukavaa. Sain jopa mahdollisuuden ryhtyä kerhontädiksi, ja siihen mielelläni tartuin, katsotaan josko minut lopulta huolitaan tehtävään.

Ja sitten vielä se hauskin juttu: perjantaina on luvassa aikuisten pikkujoulut. Miehen työpaikan jouluristeily on avec, ja tyttö menee illaksi hoitoon. Jännittää vaikka tiedän ja luotan, että varmasti kaikki menee hyvin. Tyttö ei ole aiemmin ollut hoidossa, ja laivalta on vaikea päästä hätiin jos kaikki menee myttyyn ja solmuun. Yritän ja olenkin hyvin onnistunut keskittymään siihen kivaan puoleen - siihen, että saa laittautua ja nähdä aikuisia ihmisiä, ehkä jopa päästä mukaan kuplivaan tunnelmaan. Kivointa on varmaankin se, että pääsemme miehen kanssa ihan aikuisten kesken nauttimaan jostain muustakin kuin kotiseinien sisäpuolesta.

Kaislikossa suhisi

Laitanpa vielä postia toiseen otteeseen saman päivän aikana. Ei ollut yksinkertaisin mahdollinen lenkille lähtö, koirien hihnat olivat kadonneet ja kirosin ja sadattelin sitä pihassa. Soratien alkuun on matkaa vain nelisensataa metriä, mutta tie loppuun lauttarantaan ja autot kaahaavat aika kovaa kyytiä, kun pelkäävät aina lautan olevan juuri lähdössä. Hihna on siis aika lailla pakollinen varuste. Löysin sitten pihasta talviteloille laitetun veneen vierestä pätkän köyttä ja hiiohei, sehän passasi mainiosti. Onneksi sain lähdettyä niiden muutaman aurinkoisen tunnin aikana, joista tänään sai nauttia, jos sattui olemaan ulkona oikeaan aikaan.
Oli upeaa.

Marrasta mielessä

Miten onkin ollut näin saamaton ja tuhnu olo jo pidemmän aikaa? Viime viikon lopulla oli ihan eri draivi, kun sunnuntaihin mennessä piti saada valmiiksi materiaalia kustantamon aikataulukokousta varten. Silloin syntyi tulosta ja oli energinen olo. Viikon alussa sain kuvista palautetta ja vinkkejä eteenpäin viemiseksi, ja yhtäkkiä uuvahdin ihan totaalisesti. Samaan aikaan yritän lukea materiaalia päällekkäiseen kuvitustyöhön, mutta kylläpä lukijan päässä jumittaa.

Olen varmaan jollain lailla väsähtänyt kokoamaan jatkuvasti samaa palapeliä osasista, jotka eivät välillä millään suostu ahtautumaan yhteen. Jos tiskit jättää tiskaamatta yhtenä päivänä, niin työtähän on tuplasti seuraavana päivänä. Tytär on tietysti hoidettava rakkaudella, ja se rakkauden kohdehan on paikalla ja hereillä joka päivä aamukahdeksasta iltakahdeksaan, lukuunottamatta tunnin parin päiväunia. Koirista toinen on juuri käynyt leikkauksessa ja törmäilee ympäriinsä gramofoni päänsä ympärillä, eikä sen antibiootteja tai leikkaushaavan puhdistusta sovi unohtaa. Koirat pitää tietysti myös lenkittää joka päivä, ja kauhulla odotan kinosten ja rattaiden yhteistyötä tuolla ainoalla metsätiellä, jota minulla on tapana kuluttaa.

Sitten on tietysti työt, ja ne palaset ovatkin kaikkein kimuranteimmat. Olen miettinyt sen näin: joskin työ on välillä stressaavaa ja vie aikaa, ja usein olisi niin paljon ihanampaa kellahtaa iltaisin lukemaan tai päiväunien aikaan surffailla netissä tai vaikka ottaa huonosti nukutun yön jälkeen päiväunet. Mutta jos en saisi tehdä tätä työtä jota rakastan ja josta olen lapsesta asti unelmoinut, aivan varmasti muumioituisin tämän kotitalouden pyörittämiseen. Jos ajatellaan tätä palapelivertausta, jota olen pyöritellyt: ehkä palaset ovat välillä hukassa ja vaikeasti yhteensovitettavissa, mutta kaikkein ikävintä palapelissä on se, jos osa palasista puuttuu.

Nyt kun päässä tuntuu jumittavan ja väsyttää, on varmaan hyvällä omallatunnolla otettava rennommin ja pidettävä muutama päivä taukoa. Nautittava olosta tyttären kanssa, mentävä ulos kävelemään ja kaupungille kiertelemään. Maattava miehen kanssa sohvalla iltaisin ja haaveiltava tulevaisuudesta ja siitä, mitä tehtäisiin, jos olisi paljon rahaa. Toivottavasti se energia sieltä hiljalleen palautuu.

Pelottava suomenkieli

Viime päivät ovat olleet tasaisen harmaita ja kosteita. Mereltä on noussut iltaisin sumua ja lauttarannan keltainen valo kajastelee aavemaisena. Jotenkin tämä meren läheisyys on tuonut tähän syyskoleuteen uuden, lempeämmän ulottuvuuden, ainakin silloin kun tuuli on pysytellyt tyynenä. Koleus ei tunnu yhtä raa'alta kuin betoniviidakossa; luonto vain jollain lailla tulee enemmän iholle kuin vaikkapa kesäkuumalla.

Tapasimme tänään tyttären kanssa suomenkielisiä tuttavuuksia, ja meillä oli oikein mukavaa ja leppoisaa. Perheen tytöt olivat odottaneet vauvan kylääntuloa, ja he esittelivät kovasti askarteluja ja kertoilivat tarinoita tarhasta ja leluistaan. Keskustelimme suomen kielen asemasta täällä, ja sain kuulla, että esimerkiksi suomenkielisen päiväkodin perustaminen ei ole onnistunut tämän valtakunnan ainoassa kaupungissa. Kun ollaan yksikielisiä, niin ollaanpa sitten kunnolla yksikielisiä.

Täällä myös ilmestyy kaksi sanomalehteä, ja jos niistä vanhoillisemman tapahtumapalstalle lähettää suomenkielisen ilmoituksen, niin sieltä otetaan yhteyttä, että teksti on käännettävä ruotsiksi. Palstalla lepäävä suomenkielinen (ja siis suomenkielisten yhdistyksen jäsenille suunnattu) ilmoitus aiheuttaa lukijakunnassa negatiivisen reaktion, ainakin näin lehdessä pelätään ja perustellaan tapahtuvan. Tällaiset faktat kuristavat suomenkielisen kurkkua. Manner-Suomi on kaksikielinen, ja siellä lapset kyllä saavat käydä kaikenlaisissa kielikylpypäiväkodeissa - valinnanvaraa on englannin ja ranskan kautta venäjään ja melkein mihin tahansa kieleen. Uskoisin myös, että jos vaikkapa Aamulehteen tai Helsingin sanomiin lähettäisi englanninkielisen, siis kahden kotimaisen ulkopuolisen, ilmoituksen, se mukisematta julkaistaisiin.

Näiden juttelunaiheiden jälkeen suomenkieliset tapaamiset saavatkin aivan uuden, salaseuramaisen piirteen! Pitäisiköhän kristittyjen kala-symbolin innoittamana kehitellä autojen takapuskureihin jokin symboli, vaikkapa kuokkaa heiluttava Jussi tai jotain oikein metsäsuomalaista. Vaikka HK:n sininen lenkki. Asiasta ei tarvisi puhua mutta kaikki tietäisivät että samaa kerhoa ollaan, vaiennettuja suomenkielisiä.

Tarinan alku

Tämäpä kummallista. Monta päivää, jo muutaman viikon, olen suunnitellut tämän julkisen päiväkirjan aloittamista, ja nyt jännittää niin etteivät sormet tahdo totella käyttäjäänsä. Olen jo aikoja lukenut muiden kirjoittamia blogeja suomen kielen kaipuussani, ja jollain lailla ne ovat auttaneet minua koti-ikävässäni.

Sanon koti-ikävässä, vaikka asunkin kotona, vieläpä päätoimisesti. Olen ollut äitiyslomalla yhdeksän kuukautta, ja yhtä kauan olen asunut kohtalaisen kaukana entisestä kotikaupungistani. Muutin saaristoon suuren mahan kanssa, onneksi saimme kantoapua muutamalta hyvältä ystävältä muuttokuorman kummassakin päässä. Vieläkin suuri osa muuttokuormasta lepäilee ulkovarastossa. Meidän talomme täällä saaristossa on rakennusprojekti, jonne eivät vielä pitkään hetkeen mahdu kirja- tai lelukokoelmat, jotka siis saavat hytistä laatikoissaan vielä toisenkin talven pakkaset.

Elinympäristön keskeneräisyys harmittaa erityisesti silloin kun katselen kauniita sisustuslehtiä, joissa lastenhuoneet on maalattu näpäköillä väreillä ja retrolelut istuvat tarkoin harkituissa riveissä raikkailla hyllyillä, tai kun lattiat ovat puhtaat ja kiiltävät eikä työkalujen ja eristysvillapaalien miehittämät. Tiedän sisimmissäni, että tämä rakentaminen on väliaikaista, enkä tohdi valittaa, koska minä en ole se, joka joutuu käymään töissä potien huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehdi ja jaksa rakentaa. Emme ole myöskään ole onnistuneet taikomaan mistään niin runsaasti rahaa, että voisimme palkata tänne jonkun toisen rakentamaan; emme edes niin paljoa, että voisimme aina halutessamme kävellä kauppaan ostamaan rakennuksella tarvittavia materiaaleja.

Toinen uusi asia muuttuneessa elinympäristössäni on kieli, joka on se toinen kotimaisemme, eikä millään tavalla hallussani vielä kolme vuotta sitten. Eräänä iltana mukavan miehen tavatessani päätin, että minä opettelen hänen kielensä eikä toisinpäin. Se on sittemmin osoittautunut hyväksi päätökseksi, ja päivä päivältä kieli sujuu sukkelammin kuin aiemmin. Oma kieli on kuitenkin niin tärkeä, että lukemisharrastukseni haluan säilyttää suomenkielisenä. Toinen tapa vaalia suomea on suomenkielisten kontaktien haaliminen, ja haalimisen olen nyt sitovimman vauva-ajan helpottaessa aloittanut toden teolla. Olen liittynyt suomenkielisten yhdistykseen ja löytänyt muutamia suomenkielisiä tuttavuuksia ja ystäviä muitakin reittejä pitkin. Se tuntuu upealta, ja alan hiljalleen pedata omaa petiäni uuteen ympäristöön.

Kolmas uusi asia elämässäni on tietysti äitiys. Se on välillä ihanaa ja välillä tylsää, välillä hirvittävän tylsää ja hirvittävän ihanaa. Ihanaa on nähdä lapsen kasvavan, ja ihmetys minulle on ollut se, kuinka nopeaan tahtiin se kasvu ja kehitys tapahtuu. Tylsältä tämä äitiys tuntuu silloin, kun ostan Hesarin ja luen kaikista niistä vauva-aktiviteeteista, joita vaikkapa pääkaupunkiseudulla järjestetään. Olen löytänyt itsestäni sosiaalisen eläimen juuri kun olen muuttanut hiljaiseen ja rauhalliseen elinympäristöön, ja se on ollut pieni kulttuurishokki. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, ja hyvä näin. Tämä kirjoittaminen saattaa avartaa elinpiiriäni jollain lailla johonkin suuntaan, ja tästä tämä nyt alkoi.