Lumiukko

Kotona kahdestaan, oi se on aika kivaa! Lykkäsin lumitöitä eilisestä, vaikka myrsky oli puhaltanut pihan aivan täyteen lunta. Sehän kosti minulle, lumi ja sää siis, tänään olikin lämpöasteita ja lumi painoi käsittämättömän paljon. Tytär seisoi talvivaatteissaan pihatiellä ja itki, minä hikipäässä yritin saada liikkeelle aurausauton pökäämiä valleja sisääntuloväylältä. Kun lapsi alkoi huutaa isiä apuun, minun kävi niin sääliksi, että menimme sisälle. Jatkoin päiväunien aikaan ja kirosin häntä, joka päätti rakentaa talon tuhannen pitkän pihatien päähän.

Lopulta olinkin niin hyvällä tuulella, että pyöräytin vielä kuistin kulmalle lumiukon. Milloinkohan viimeksi olen sellaisen tehnyt, en saa päähäni. Tyttö heräsi sitä ihmettelemään ja pääsi kuvaankin. Olen ylpeä itsestäni.
Sitten laitettiin takkaan tuli, ja tulihan siitä ihan joulutunnelma - ulkona siisti piha ja lumiukko, sisällä ikkunassa tähti, pöydällä hyasintteja, kaapissa konvehtirasia, rasiassa piparkakkuja.

Puhuri nurkissa

Lumimyrsky, tuulee pohjoisesta niin että vaahtopäät pauhuavat, tuiskuttaa terävää lunta ja alkaa hämärtää.
Minulla on illan ohjelmassa joulukorttitalkoita uuden ystävän luona. Tyhmää on se, että mies on lähtenyt muutamaksi päiväksi manner-Suomeen ja tytär on vietävä yökylään. Menen itse samaan paikkaan nukkumaan myöhemmin, mutta tuntuu tylsältä viedä häntä mihinkään, jättää omista helmoista edes muutamaksi tunniksi. Minulla on semmoinen olo, että meillä tytöillä on sanaton sopimus, että nyt kun mies ja koirat ovat matkoilla, niin me naiset pidämme yhtä. Olisi niin ihanaa jäädä kotiin, käpertyä sohvan nurkkaan peiton alle, katsella videoita tai lueskella kuvakirjoja. Ehkä se johtuukin enemmän säästä kuin huonosta omastatunnosta, se jäämisen polte. 

Tiedän kyllä että illasta tulee kaikin puolin kiva, kerrankin joulukortit tulee tehtyä seurassa, enkä ole glögiäkään ehtinyt vielä maistamaan. Samaa se mieskin viestitti lautalta, että tuntuu väärältä olla menossa poispäin kodista, mutta kyllä hän tietää, että sitten kun pääsee perille, niin ikävä unohtuu. Siihen on tukeuduttava.

Taisteluhuuto

Tänään paistoi niin kauniisti aurinko, hiutaleet putoilivat taivaasta pumpulinkeveästi. Jostain syystä otin kuvia aivan eri aikaan, silloin kun huomaamattani oli hetken aikaa pilvistä. Ainakin kuviin jäi tallentumatta se mitä mieleen jäi tämän päivän säästä.

Minulla kävi kylässä ystävä, jolla on todettu vakavista vakavin sairaus. Hän on niin voimakas että kunnioitukseni (joka jo ennestään oli katossa) häntä kohtaan nousi aivan uusiin sfääreihin. Voimakas ja herkkä samaan aikaan, se on vaikeaa, mutta häneltä se onnistuu. En voi muuta kuin pyytää kaikkia maailman vähänkään asioista päättäviä ja määrääviä tahoja tekemään asialle jotain, sillä tämä ihminen on liian hyvä tällaiselle sairaudelle. Tämä ihminen on säästettävä, tälle ihmiselle ei voi tapahtua tämmöistä pahaa. Tästä jutusta ei voida tinkiä, eikä tässä ole minkäänlaista neuvotteluvaraa. Jos joskus elämä haluaa näyttää oikeudenmukaisuutensa, niin se hetki on nyt. En tiedä mitä muuta sanoisin, miten voisin vaikuttaa asiaan.
Kädet ovat sidotut, olo on voimaton, enkä tiedä kenelle suuttuisin ja kostaisin tämän vääryyden. Voin vain toivoa, ja uskoa, että jonkinlaista oikeudenmukaisuutta on maailmassa oltava, ja kaikki menee vielä parhain päin.