Fruhippa-yllätys

Elelen vieläkin juhlahumussa, toissapäivänä lauantaina ystävät olivat järjestäneet minulle Fruhipan, aivan yllätyksenä. Polttarit ovat ruotsiksi nimeltään möhippa, ja meillä kun oli häät jo viime kesänä, tuoreen vauvan kanssa möhipan juhliminen jäi väliin. Nyt sitten olivat saaneet idean, että viedäänpä tuo kyllästynyt kotiäiti oikein ulos tuulettumaan. Niin siitä tuli fruhippa. Istuimme iltaa miehen siskon luona, söimme piirakoita ja salaattia ja sämpylöitä ähkyyn asti, saunoimme ja kuorimme ihoa, joimme viiniä, ehdimme jopa pariksi tunniksi yökerhoon. Mukana oli muitakin tuoreita äitejä, ja miehen serkun kanssa tanssilattialla ihmettelimme, että onpa hassua oikein tanssia semmoisia kappaleita, mitä on vain radiosta kuunnellut viimeisen puolentoista vuoden ajan.

Seuraavana päivänä mies ja lapsi hakivat minut Maarianhaminasta, kummallisinta oli se että minulle ehti jo tulla raastava ikävä sen yhden illan ja yön jälkeen. Koko sunnuntain ja vielä tänäänkin minulla on semmoinen olo, että tämä perhe on ihan täydellinen. Tiedän että tunne on sen ansiota, että sain olla yhden lauantai-illan poissa näistä ympyröistä. Se tuli todellakin tarpeeseen, kiitos kaunis!

Pian vappuna veli perheineen tulee muutamiksi öiksi kylään, odotukset ovat korkealla. Ihanaa kun tulee kesä ja väki alkaa liikkua tähän suuntaan. Elämä voittaa!

Illalla luetaan Mazzarellaa

Mietin pitkään mistä kirjoittaisin. Kirjoittaisinko pääsiäisen vieraista; uudesta (siis kylläkin käytetystä, mutta meille uudesta) polkupyörän lastenistuimesta ja sen onnistuneesta testiajosta; pienistä mullasta pilkistävistä taimista, joista on tulossa herneitä ja hajuherneitä verannalle? Kirjoitan kuitenkin kirjasta, jonka sain eilen luettua loppuun, oikein säästellen olen sen aloittanut ja lukenut, sillä se on oma, kauan lukemista odottanut, netistä tilattu: Merete Mazzarellan "Illalla pelataan Afrikan tähteä. Isovanhemmista ja lapsenlapsista" (Tammi 2008). Pidin kirjasta todella paljon. Se oli rohkea ja säälimätön, paljastava, erittäin mielenkiintoisia ajatuksia sisältävä. Se oli myös surullinen kirja. Nyt äitinä luin sitä varmasti eri tavalla kuin olisin muutama vuosi sitten lukenut.

Koskettavin oivallus kirjaa lukiessani oli mielestäni se, että elämä soljuu omia uriaan ilman että siihen voi vaikuttaa. Omat lapset ovat omia, tämä on se perhe, jonka ihminen perustaa itselleen ja ympärilleen. Lapsi kasvaa ja hankkii oman kumppaninsa. Sitä on aina ajatellut, että silloin perhe vain kasvaa entisestään, tulevat lapsenlapset ja hekin ovat sitä samaa perhettä, elämän jatkumo on saumaton. Kuva on idyllinen. Oivallus on se, että se jatkumo ei olekaan ristiriidaton, sitä ei välttämättä saa koskaan edes kokea. Lapsenlapset eivät ole enää sinun. Heidän elämäänsä vaikuttavat niin monet muutkin tekijät: toisen vanhemman koko perhe ja traditiot; mieltymykset; erilaiset ristiriidat isovanhempiin päin; välimatkat; jopa se, että lasten toinen vanhempi voi olla täydellisesti erilainen, ihan idioottikin, ja hänellä on kuitenkin valta omiin lapsiinsa. Ja isovanhemmista he, jotka ovat lasten isän vanhempia, ovat alakynnessä, huomaa Mazzarella. Perheessä äiti on monesti se, joka säätelee perheen traditiot, päättää mahdolliset lastenvahdit, pitää yhteyksiä elossa. Ja harvoin äiti ohittaa omat vanhempansa. Silloin isovanhemmista toiset, he jotka ovat lasten isän puolelta, jäävät taustalle, alakynteen, varjoihin.

Niin se on minunkin perheessäni mennyt. Äidillä oli aikoinaan riitoja isäni äidin kanssa, ja se totta kai se vaikutti siihen, kuinka usein me lapset kävimme isän lapsuudenkodissa. Se vaikutti siihen, miten meillä vietettiin joulua, syntymäpäiviä, viikonloppuja. Minulla on vain hataria muistoja isän puolen isovanhemmista. En edes tiedä, olisivatko he halunneet nähdä minua ja sisaruksiani useammin. Heidän perheensä on puolet minusta, ja se puoli on kokonaan hämärän peitossa.

Monesti luen kirjoja, jotka pyörivät mielessä päiviä tai viikkoja. Monet kirjat herättävät paljon ajatuksia ja oivalluksia, tunteita. Tämä kirja nostatti esiin ajatuksia omaa perhettä koskien, se laittoi ajattelemaan ihan koko oman elämäni kaarta, siitä kun olin lapsi, aina siihen, kun ehkä saan kokea olevani isovanhempi. Suosittelen lukemaan.